Ukrainan presidentti Petro Poroshenko on tiistaina ollut virallisella vierailulla Suomessa. Hänen ohjelmassaan on ollut myös käynti Helsingin Meritullinkadulla paikalla, jolla vuosina 1918-21 toimi Ukrainan ensimmäinen Suomen-edustusto.
Bolsevikkien noustua valtaan Venäjällä marraskuussa 1917 Ukrainan parlamentti kieltäytyi tunnustamasta uutta, V.I. Leninin johtamaa hallitusta. Itsenäisyysjulistuksensa Ukraina antoi 22.1.1918. Maaliskuussa 1918 Venäjä tunnusti Ukrainan itsenäiseksi valtioksi.
Suomessa Ukrainan tunnustaminen oli noussut ensi kerran esille jo joulukuussa 1917, siis ennen Ukrainan omaa itsenäisyysjulistusta. Ehdotuksen tekijä oli tunnettu jääkäriaktivisti, tohtori Herman Gummerus (1877–1948).
Ennen Suomen itsenäistymistä Gummerus oli pyrkinyt edistämään Venäjän hallitsemien kansakuntien yhteistoimintaa muun muassa vuonna 1916 perustetun Venäjän sorrettujen kansojen liiton (Die Liga der Fremdvölker Russlands) johtotehtävissä. Nyt hän siis siirsi toimintansa painopisteen Venäjästä irrottautuneiden valtioiden keskinäisten diplomaattisuhteiden luomiseen.
Toukokuussa 1918 Gummerus laati uuden, aiempaa seikkaperäisemmän ehdotuksen suhteiden solmimiseksi Ukrainaan. Pian hän kirjelmöi aiheesta myös suoraan senaatin ykkösmiehelle J.K. Paasikivelle.
Perustelut olivat yhtäältä pragmaattisia: Ukrainasta voisi olla saatavissa helpotusta sisällissodan runteleman Suomen elintarvikepulaan. Taustalla oli myös vientikaupan intressejä, joiden puolesta myös suomalainen paperiteollisuus osaltaan vaikutti. Toisaalta Gummerus korosti Ukrainan merkitystä kansainvälispoliittisesti tärkeänä näköalapaikkana. Suomen ja Ukrainan kehityksen hän hahmotti pitkälti rinnakkaisina.
Ponnistukset eivät valuneet hukkaan: heinäkuun lopulla 1918 senaatin ulkoasiaintoimituskunnan päällikkö Otto Stenroth ilmoitti Ukrainan ulkoministerille Gummeruksen nimittämisestä Suomen asiainhoitajaksi Kiovaan.
”Vahvuutena kansallinen yhtenäisyys”
Herman Gummerus jätti juhlallisin seremonioin valtuuskirjeensä Ukrainan hallituksen päämiehelle, hetmanni Pavlo Skoropadskille elokuun 1918 lopulla.
Suomen konsuliksi Kiovaan esiteltiin Rudolf Waldén ja Odessaan Gösta Serlachius. Teollisuusmies Waldén nousi myöhemmin puolustusministeriksi ja jalkaväenkenraaliksi, Serlachius teki puolestaan näyttävän uran paperiteollisuuden avainpaikoilla. Molempien konsulinimitysten taustalla oli luonnollisesti kauppapoliittisia tavoitteita.
Ukrainan edustuston päälliköksi Helsinkiin tuli Konstantin de Lossky ja konsuliksi Petro Slivenko, joka oli asunut jo aiemmin pitkään Suomessa.
Kiovaan asettautunut Herman Gummerus suhtautui itsenäisen Ukrainan näkymiin optimistisesti. Ukrainalaisten voima oli hänen mukaansa isänmaallisuudessa ja kansallisessa yhtenäisyydessä, joita Venäjän bolsevismi kuitenkin uhkasi.
Gummeruksen kausi asiainhoitajana jäi vain viiden kuukauden mittaiseksi. Saksan hävittyä maailmansodan paine Venäjältä muodostui nuoren Ukrainan valtion kannalta pian ylivoimaisen suureksi.
– Kiovaahan ei voi jättää bolsevikkien käsiin, Gummerus totesi tammikuun 1919 lopulla ennen lähtöään pitkälle paluumatkalle kohti Suomea.
Jo muutamaa päivää myöhemmin bolsevikkiarmeija vyöryi pääkaupunkiin. Valtaan noussut uusi hallitus solmi pian tiiviin liittosuhteen Venäjän kanssa. Joulukuussa 1922 Ukrainan sulautuminen Neuvostoliittoon sai muodollisen sinettinsä.
Ukraina antoi uudelleen itsenäisyysjulistuksensa Neuvostoliiton epäonnistuneen vallankaappaushankkeen jälkeen elokuussa 1991. Suomen ja Ukrainan väliset diplomaattisuhteet palautettiin helmikuussa 1992.
Herman Gummerus palveli Kiovan jälkeen v. 1920–25 Suomen lähettiläänä Roomassa. Myöhemmin hän siirtyi yliopistouralle ja toimi Helsingin yliopiston yleisen historian professorina 1933–47.
Ukrainan vuosien 1919–21 ajan edustustorakennuksen jugend-julkisivua Helsingin Kruununhaassa koristaa hillitty muistolaatta.
HEIKKI HAKALA
