Opetushallituksen pääjohtaja Olli-Pekka Heinonen sanoo, että nykyisenlaajuisessa maahanmuuttajien kouluttamisessa Suomi ottaa vasta ensi askeleitaan.
– On kulunut lyhyt aika siitä, kun vasta alettiin pohtia suomen opettamista toisena kielenä. Ja kyky ymmärtää kulttuurisia erilaisuuksia, se on iso loikka, Heinonen sanoo Nykypäivä-lehdessä.
Hän huomauttaa, että ammatillisessa koulutuksessa ei puhuta enää mistään sivupolusta. Suurissa kaupungeissa maahanmuuttajataustaisia oppilaita on niin paljon, ettei heidän kouluttamistaan voi enää käsitellä pelkkänä poikkeuksena, vaan vakiintuneena tilanteena.
Miten maahanmuuttajien opintoja ohjataan, miten muualla suoritettuja kursseja luetaan hyväksi, miten kohdellaan muualla suoritettuja tutkintoja, tällaisia asioita Suomen pitää pystyä päättämään. Opetushallituksessa käydään parhaillaan läpi opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmien tuottamaa yhdeksääkymmentäyhdeksää esitystä tilanteen kehittämiseksi.
Heinonen huomauttaa, että koulutus kytkeytyy yhdyskuntarakentamiseen. Jo nyt on kouluja, joissa maahanmuuttajia on huomattavan paljon.
– Ruotsissa on alueita, joissa kaikki ovat vasta tulleita, eikä muuta väestöä ole. Eriytyminen muusta yhteiskunnasta on iso riski.
Samaan aikaan kun Opetushallituksessa pohditaan maahanmuuttajien opettamista, pitää tietysti kehittää perinteistä koulua ja kantasuomalaisten opettamista. Uutta opetussuunnitelmaa ajetaankin parhaillaan sisään portaittain eri puolilla maata.
Heinosen omista kouluajoista on harpattu uudenlaiseen malliin, jossa lasta ei enää ”painosteta” oppimaan vaan häntä kannustetaan ja ohjataan luovaan ajatteluun.
Seuraava askel voi Heinosen mukaan olla se, että parannetaan opettajien keskinäistä yhteistyötä.
Hänen mukaansa opettajan huoneissa ei keskustella tarpeeksi opettamiseen liittyvistä kokemuksista ja ongelmista, eikä jaeta käytännön vertaistukea toisille opettajille. Jokainen aineopettaja hoitaa oman tonttinsa eikä puutu muiden työhön.
– Ainakin jakamista tapahtuu liian vähän. Opettaminen on koettu yksilön asiana, se on valitettavasti ollut yksilölaji.
Helsingin Hakaniemestä käsin ei ole helppoa lisätä yhteisöllisyyttä yksittäisissä kouluissa, mutta Heinosella on ideoita. Yksi keino voisi olla tutor-opettajien laajempi hyödyntäminen.
Tutor-opettajia on Suomessa noin 1 000 eli vähän alle joka toisessa peruskoulussa. Tutor-opettaja neuvoo muita opettajia vaikkapa iPadin käytössä tai kouluttaa omaksumaan uuden opetussuunnitelman.
Heinonen sanoo, että osa kouluista ottaa innoissaan kaikki uudet keinot ja mallit käyttöön. Kuitenkin Suomesta löytyy ”valkoisia alueita”, joissa uudistukset etenevät hitaasti.
Ja olipa hanke mikä tahansa, usein valkoiset alueet löytyvät aina samoista kunnista. Heinosen mukaan pitää tutkia, mistä passiivisuus johtuu. Selitys voi joskus olla niinkin yksinkertainen, että kunnalla ei ole varaa palkata ihmistä, joka laatisi hakemuksia, joilla rahaa uusiin hankkeisiin saadaan.
