Musiikin fanittaminen on tunnusomainen osa 2000-luvun suomalaista mediakulttuuria, mutta ilmiön juuret ulottuvat pitkälle vuosikymmenten taakse. Janne Poikolaisen väitöstutkimus osoittaa, että fanikulttuurin peruspiirteet muotoutuivat 1950‒1970-luvuilla, musiikkiteollisuuden, julkisuuden ja nuoren yleisön aktiivisen vuorovaikutuksen tuloksena.
Musiikkifaniuden läpimurto ei olisi kuitenkaan ollut mahdollista ilman sotien jälkeisten vuosikymmenten yhteiskunnallisia ja kulttuurisia murroksia.
‒ Kaupallisen nuorisokulttuurin rantautuminen, mediateknologian nopea kehitys, uudenlaisen julkkisjournalismin synty ja vapaa-ajan lisääntyminen ovat esimerkkejä nuorten arjessa tapahtuneista muutoksista, joiden varaan fanikulttuuri Suomessa rakentui. Tämän tyyppisten modernisaatiomurrosten vauhdittuminen 1950- ja 1960-luvuilla selittää pitkälti sen, miksi musiikkifaniuden läpimurto tapahtui juuri tuolloin, Poikolainen toteaa väitöstiedotteessaan.
Hänen mukaansa fanittaminen tarjosi myös vastauksia nopeasti muuttuvan yhteiskunnan ja elämäntyylin luomiin identiteettityön kysymyksiin:
‒ Idoleista etsittiin uudenlaisia, modernisoituvaan nuoruuteen paremmin istuvia roolimalleja. Fanius tarjosi myös turvallisen tavan tutustua omaan seksuaalisuuteen vauhdilla seksualisoituvassa kulttuurissa. Lisäksi musiikkikulttuuri muodosti nuorille luontevan foorumin angloamerikkalaistumista ja kaupungistumista koskevien kysymysten käsittelylle, Poikolainen sanoo.
Niukkuus vahvisti yhteisöllisyyttä
Fanikulttuurin laajenemista hidasti varsinkin alkuvaiheessa se, että nuorten suosimaa populaarimusiikkia ja sen kuunteluun tarvittavaa laitteistoa oli melko niukasti saatavilla. Tutkimuksesta käy kuitenkin ilmi, että niukkuus toimi samanaikaisesti myös fanikulttuuria rakentavana tekijänä.
‒ Äänilevyjen ja levysoittimien harvinaisuus vahvisti faniudelle tyypillisiä yhteisöllisen kuluttamisen muotoja. Nuoret kokoontuivat yhteen kuuntelemaan levyjä tai yhdistivät vähäiset taskurahansa soittaakseen jukeboksien hittikappaleita yhä uudelleen ja uudelleen. Levyjen hankkimiseen liittyvä vaivannäkö ja pitkällinen radion äärellä odottaminen puolestaan lisäsivät lopulta koittavan kuuntelukokemuksen vaikuttavuutta, kuvailee Poikolainen.
Hän käsittelee myös sitä, miten musiikkifaniutta tulkittiin aikansa mediajulkisuudessa.
‒ Faniuden julkinen kuva oli usein hyvin yksipuolinen ja stereotyyppinen. Fanit esitettiin hupsuina, hysteerisinä tai seksuaalisesti yliaktiivisina nuorina naisina. Samaan aikaan poikien fanius jäi paljolti keskustelun ulkopuolelle. Tässä voi nähdä yhtymäkohtia myös nykyaikaan.
Janne Poikolaisen talous- ja sosiaalihistorian alaan kuuluva väitöskirja tarkastetaan perjantaina 7. elokuuta Helsingin yliopistossa.
