Anna Nikupeterin väitöskirjatutkimus käsittelee naisten subjektiivisia kokemuksia entisen kumppanin vainon kohteeksi joutumisesta parisuhteen päättymisen jälkeen. Eron jälkeinen vaino ilmiönä vaatii tunnistetuksi tulemista sosiaalisena ongelmana ja yhtenä lähisuhdeväkivallan muotona.
Tutkimuksessa tarkastellaan eron jälkeistä vainoa yhtenä lähisuhdeväkivallan muotona ja naisiin kohdistuvana väkivaltana. Pitkään nähtiin, että parisuhdeväkivalta päättyy, kun nainen irrottautuu väkivaltaisesta suhteesta. Tutkimus tuo kuitenkin esille, kuinka väkivalta voi jatkua vainon muodossa. Tutkimukseen osallistuneiden naisten kohdalla vaino oli jatkunut noin vuodesta reiluun 20 vuoteen.
Vaino on ollut Suomessa kriminalisoitua vuodesta 2014 lähtien. Laissa vaino määritellään oikeudettomaksi ja toistuvaksi uhkaamiseksi, seuraamiseksi, tarkkailemiseksi ja yhteyden ottamiseksi tai muuksi edellä mainittuihin rinnastettavaksi toiminnaksi, mikä on omiaan aiheuttamaan vainotussa pelkoa ja ahdistusta.
– Uhrien kokemusten mukaan vaino ilmenee tekijän käyttäytymisenä, joka voi sisältää erilaisia yksittäisiä väkivaltaisia ja väkivallattomia tekoja. Siinä voivat vuorotella esimerkiksi kukkien ja kaipausviestien lähettäminen entiselle kumppanille sekä sanalliset uhkaukset ja fyysisesti väkivaltaiset teot, Nikupeteri toteaa.
Ulkopuolisille väkivallattomat teot voivat näyttäytyä normaalina entisen kumppanin tai isän kaipuuna puolisoa ja lapsia kohtaan. Hyvät teot voivat hämärtää väkivaltaisten tekojen merkitystä. Vainon tunnistamista haastaakin se, että teot merkityksellistyvät usein vain uhrin ja tekijän suhteessa.
Lapset joutuvat usein osaksi vainoa ja mahdollistavat tekijän yhteyden pitämistä entiseen kumppaniin. Lisäksi nykyinen tieto- ja viestintäteknologian kehitys mahdollistaa uudenlaisia keinoja vainota esimerkiksi puhelimeen asennettujen vakoiluohjelmien avulla.
– Vainoajan käyttäytyminen aiheuttaa uhrille psyykkistä, fyysistä ja sosiaalista harmia sekä pelkoa ja turvattomuuden tunnetta. Vaino luo uhrille jatkuvan uhan tunteen kontrolloiden ja rajoittaen uhrin arkea, toimijuutta ja autonomiaa. Uhrit joutuvat pelkäämään tulevaa, kun ei tiedä mitä tapahtuu ja toteuttaako tekijä esimerkiksi tappouhkauksensa. Vaino -käsite tuo lähisuhdeväkivaltaymmärrykseen ulottuvuuden väkivallasta, mikä ei jätä välttämättä näkyviä jälkiä, mutta sisältää riskin edetä hengenriistoon, Nikupeteri kertoo.
Moniammatillisen auttamisen tarve
Tutkimus nostaa esiin moninaisia eron jälkeisen vainon kohteeksi joutuneiden naisten tuen tarpeita. Keskeisinä tarpeina tulevat esille kohdatuksi ja tunnistetuksi tuleminen sekä sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden luominen uhrien arkeen.
Jos vainoon on altistuneina alaikäisiä lapsia, ovat naisten arjen turvallisuuden kysymykset samalla myös kysymyksiä lasten turvallisuudesta ja hyvinvoinnista. Vainon kohteena olevan naisen ja mahdollisten lasten arkeen on tärkeä luoda turvasuunnitelmia, miten toimia esimerkiksi, jos kohtaa entisen kumppanin kaupungilla, Nikupeteri sanoo.
Tulokset korostavat, että vainon uhrien tunnistamisen voi mahdollistaa heidän kokonaisvaltainen kohtaamisensa. Jos uhrit eivät tule tunnistetuiksi voivat ammattilaiset pahimmillaan omalla toiminnallaan mahdollistaa vainon jatkumista. Työntekijä voi esimerkiksi epähuomiossa antaa vainoavalle isälle äidin ja lasten uuden kodin osoitteen.
Nikupeteri korostaa, että uhrien avun ja tuen tarpeisiin vastaaminen edellyttää, että ammattilaiset tunnistavat vainon dynamiikan.
– Vainon tunnistaminen sekä uhrien ja tekijöiden auttaminen vaativat moniammatillista työskentelyä. Yksittäisten ammattilaisten ja monialaisten työryhmien lisäksi vastuu vainoon puuttumisesta kuuluu poliittisille tahoille naisiin kohdistuvaan väkivaltaan puuttumisessa, Nikupeteri toteaa.
YTM Anna Nikupeterin väitöskirja Vainottuna – Eron jälkeisen vainon tunnistaminen ja uhrien kohtaaminen tarkastetaan perjantaina 16. joulukuuta Lapin yliopistossa.
