Filosofian tohtori Mikko Ylikangas on tehnyt paksun historiikin viime vuosisadan mittapuun mukaan pienestä sodasta. Englanti ja muut Saksan viholliset olivat jo ensimmäisessäkin maailmansodassa tukeneet tuntuvasti Venäjää. Kun vihollisuudet Saksan ja Venäjän välillä lakkasivat, britit huolestuivat avustusvarastoistaan Kuolan niemimaan suunnalla ja toivat laivastoaan valvomaan etujaan.
Valkoiselle Suomelle ja briteille oli vastenmielistä seurata punaisen vallankumouksen etenemistä Venäjällä, ja niin ne yhdistivät voimansa bolsevikkejä vastaan. Suomi salli brittien meri- ja ilmavoimien perustaa Viipurin eteläpuolelle Koiviston niemelle sotilastukikohdan, jonne sijoitettiin tuhansia brittisotilaita.
Kommunismi-inhoon oli syynsä. Jo Karl Marx oli ennustanut profeetallisesti: ”Aave kummittelee Euroopassa – kommunismin aave. Kaikki vanhan Euroopan mahdit ovat liittoutuneet pyhään ajojahtiin tätä aavetta vastaan.” Myös tuoreen Venäjän vallankumouksen lähetyskäskyn saaneet ilmaisivat tehtävänsä olevan ”halu viimeisen porvarin hirttäminen viimeisen papin suoliin”.
Vihamielisyyteen oli siis syynsä, mutta kylmä harkinta puuttui operaatiolta. Jälkiviisautta soveltaen on helppo havaita, ettei vallankumouksen ehkäiseminen ottanut onnistuakseen. Brittilaivaston ja ilmavoimien hyökkäykset keskittyivät Pietarin edustalla olevan Kronstadtin tuhoamisyrityksiin.
Jo Venäjän keisarikunta oli tajunnut Pietarin turvaamisen tärkeyden. Siksipä sen edustalle oli rakennettu maailman suurimpiin kuuluva merilinnoitus. Vaikka brittien hyökkäyksen pelottivat, ne eivät tuottaneet tarvittavaa tulosta: Kronstadt kesti.
Yksi paha jälkivarjo tästä lankesi Suomen ylle. Tulevat diktaattorit V.I. Lenin ja Josif Stalin vakuuttuivat Itämeren ja sen pohjukkaan mahdollisesti tunkeutuvien vihollisten vaarallisuudesta, eikä kuvitelmissa Suomi ollut viaton pikkuvaltio. Tämän Suomi sai tuta talvisotaa edeltävissä alueneuvotteluissa kuten myös jatkossa. Pietarin turvallisuus maksoi Suomelle paljon.
Outo lahden pohjukka: matalikkoja, huonot kartat
Brittien tulo Itämeren sopukkaan ei sujunut auvoisesti. Miehistö nousi liki kapinaan, olosuhteet ja tehtävän epäselvyys herättivät levottomuutta. Laivasto liikkui sille tuntemattomilla vesillä. Tämän sai kokea Suomenlahdelle saapunut lentotukialus HMS Vindictive, 184 metriä pitkä, miehistönään yli 600 sotilasta, mukanaan sata kuninkaallisten ilmavoimien miestä ja 17 lentokonetta.
Komeuden tarkoituksena oli osallistua sulkemaan meritie Kronstadtista ja eristää punainen laivasto kotisatamaansa. Lähestyessään Tallinnaa alus huolimattoman perämiehen möhläyksen johdosta ajoi tukevasti matalikolle.
Kun laivan syväys oli 5,3 metriä, matalikolla vettä 4,6 metriä, niin 15 solmun voimalla se jymähti tukevasti kiinni pohjaan. Seurasi laivan lastin purku ja kuljetus satamaan, hinausyritykset ja meren pinnan nousemisen odotus. Kesti viikkoja ennen kuin alus oli satamassa taas lastattu.
Viipurin eteläpuolella sijaitseva Koiviston niemimaa suojaisine lahtineen osoittautui viisaaksi sijoituspaikaksi lentokentälle, lento- ja laivasatamille. Koivistolta britit saavuttivat pommitustensa kohteen, ja onnistuivatpa merivoimien torpedohyökkäyksetkin vahvasti suojattuun linnakkeeseen.
Britit kaukana kotoa
Vierailla oli vastassaan monenlaisia vastoinkäymisiä. Armeija asettui toki kesän lämmössä Koiviston rannoille, mutta kylmien ilmojen tultua ruoka alkoi olla tiukassa ja laatu huonontua. Paikallinen väestö suhtautui varsin myönteisesti, mutta osasi kaupankäynnillä myös hyödyntää vieraita. Tupakka ja viski olivat himoittua, paikalliset elintarvikkeet kelpasivat huonojen huoltoyhteyksien päässä olleille.
Karjalaisnaiset eivät herättäneet kovin suurta ihastusta. Lausunnot eivät mairitelleet helsinkiläisnaistenkaan suhteen: ”Suomalaiset naiset ovat likipitäen rumimpia olentoja, joita olen koskaan silmäillyt”.
Mielenkiintoista olisi kuitenkin tietää, paljonko mahdollisia karjalaisbrittilapsia syntyi vuonna 1920 lähiseuduilla. Ihastusta herätti kuitenkin alasti uimisen suomalaiskulttuuri. Kun sotalaivan miehistö harjoitteli tykkien suuntaamista, voimakkaat teleskoopit suunnattiin rannalla alastomana aurinkoa ottaneeseen naiseen.
Raskainta Koivistossa majailleille sotilaille olivat kuitenkin lentoon liittyvät toiminnot. Tuon ajan koneissa ei ollut lämmitettäviä asuja. Neljän kilometrin korkeudessa lentäminen oli vihoviimeistä, kun moottori sylki pakoputkistosta tunnissa kuusi litraa risiiniöljyä – osan suoraan lentäjän suuntaan. Oma vitsauksensa olivat suolistokaasut, joiden tilavuus kaksinkertaistui kuuden kilometrin korkeudessa.
Kuukauden taistelulentoja Kronstadtiin tehtyään brittilentäjät olivat täysin poikki. Kylmyys, korkea verenpaine ylhäällä, tärinä ja kuulovauriot aiheuttivat pysyviä sairaustiloja. Vihollisen ilmatorjunta kävi yhä tarkemmaksi aiheuttaen tappioita. Mikko Ylikangas kuvailee hyvin niin yleisiä kuin yksityisen sotilaankin tunnelmia. Kirjaan mahtuu erinomaisia anekdootteja ja henkilökohtaloita.
Tämän pienen sodan eliitti koostui ilmavoimista, jossa palvelleet nauttivat erivapauksista. Lentäjän henki oli riippuvainen moottorin ja aseiden kunnosta. Siksipä eliitin huipun muodostivatkin osaavat mekaanikot, joita oli harvassa, ja jotka ansaitsivat yli kuusi kertaa enemmän kuin tavallinen sotilas.
Joulukuun alussa 1919 britit poistuivat Koivistolta, ja operaatio päättyi. Siinä mielessä tarkoitus saavutettiin, ettei saarretusta laivastosta ollut muualle Itämerelle lähtijäksi. Merilinnoituksessa syttyi vielä kapina, jonka Neuvosto-Venäjän punaiset kukistivat.
Ympärysvallat vetäytyivät Pohjois-Venäjältä, Siperiasta ja Japani Kaukoidästä. Niin ulkovaltojen interventio Venäjällä päättyi, ja sisällissota koitui punaisten vallankumousjoukkojen voittoon. Mutta Neuvosto-Venäjällä huoli Pietarin turvallisuudesta pysyi muistissa.
Mikko Ylikangas: Mainio pikku sota. Brittilentäjät Suomessa vuonna 1919. Atena Kustannus 2016.
Kirjoittaja: MARKKU JOKIPII.
