Ruokakorien yht’äkkinen ”halpuuttaminen” oli tammikuun jymyuutinen.
Ruokakorin hinta Suomessa on yli viidenneksen korkeampi kuin EU-maissa keskimäärin. Syitä ovat tutkimusten mukaan viljelyolosuhteet, logistiikkakustannukset, verotus sekä kaupan keskittyminen. Esimerkiksi Luxemburgissa ruoka on kyllä samanhintaista kuin Suomessa, mutta maan ostovoimakorjattu bkt/asukas on yli kaksinkertainen Suomeen nähden.
S- ja K-ryhmien yhteenlaskettu markkinaosuus on ruokakaupassa noin 80 prosenttia. Kilpailun puute kaventaa kuluttajan ostovoimaa, ja ruoka on yksi suurimmista kuluttajahintainflaation aiheuttajista. Ruoan hinnan nousu on vaikeuttanut etenkin pienituloisten arkea. Vaikka Lidl on syönyt viime vuosina erityisesti Keskon markkinaosuutta, on huomionarvoista, että Keskon ruokakaupan kannattavuus on yksi Euroopan korkeimpia.
Myös valtionyhtiöiden valinnoilla on merkitystä kaupan menestymisen kannalta. Työ- ja elinkeinoministeriö on arvioinut terveen kilpailun edistämisohjelmassaan, että Alkojen nykyinen sijainti vahvistaa S- ja K-ryhmien kilpailuetua. Viinamyymälä välittömässä läheisyydessä nostaa arvioiden mukaan 10–15 prosenttia ruokakaupan liikevaihtoa. Viime kesänä SOK älähti Alkon linjauksesta lähteä perustamaan uusia kauppojaan entistä enemmän myös Lidlin ja Lähikauppojen yhteyteen.
S- ja K-ryhmien markkinaherruus ei rajoitu elintarvikkeisiin. Ala on keskittynyt myös muussa vähittäiskaupassa sekä ravintola- ja majoitustoiminnassa. Siihen on monia syitä, kanta-asiakaskorteista alkaen, joissa ei sinänsä ole mitään ongelmaa. Kaavoituksen merkitystä kilpailuedellytysten luonnissa ei kuitenkaan voi väheksyä. Itse asiassa, perinteisen kuluttajaliiketoiminnan menestyksen osalta harva asia pätee niin selvästi kuin kuuluisat kolme tekijää: sijainti, sijainti ja sijainti.
Viimeisen 20 vuoden kehitystä suomalaisissa pienissä ja keskisuurissa kaupungeissa voisi kuvata sanoin hajota ja hallitse. Määräävässä asemassa olevat ketjut ovat siirtäneet alueen painopisteen oman keskuksensa ympärille. Vanhat keskustat autioituvat, kun asiakasvirrat muuttavat S- tai K-ryhmän omalle ostoskeskukselle tai huoltoasemalle, jota ei enää sellaiseksi tunnista.
Sikäli kun kuluttajat haluavat suosia esimerkiksi automarketteja asioinnilleen pienten kaupunkien keskustojen sijaan, niin sitähän ei julkisen vallan toimesta ole syytä estää. Alueiden ilmeen ja liikennevirtojen muutokset ajan myötä kuuluvat oleellisena osana sivilisaation kehittymiseen. Kaavoitus ei silti saisi suosia toisia elinkeinonharjoittajia toisten yli tai toimia kilpailunesteenä, vaikka kuluttajan suosimista trendeistä pidettäisiinkin kiinni. Uuden ostosalueen luominen yleensä edellyttää myös muun muassa kulkuyhteyksien luomista, mikä ei ole veronmaksajalle ilmaista.
Pääkaupunkiseudulla esimerkiksi Varisto-Petikon ja Porttipuiston alueelle on parin vuosikymmenen aikana syntynyt merkittävä vähittäiskaupan, erityisesti huonekalukaupan, keskittymä. Uudessa maakuntakaavassa alueen jatkokehitys on kuitenkin huomattavasti vaikeutunut, sillä vanhoille yksiköille on määrätty enimmäismitoitukset. Kaupan kerrosneliömetrejä näkyy karsitun erityisesti sellaisilta alueilta, joilla S- tai K-ryhmällä ei ole uusia kehityshankkeita. Kehityksen seurauksena vähittäiskaupan suuryksiköitä siirtyy vanhan alueen sijaan uusille alueille, joihin uuden infrastruktuurin rakentaminen on vielä edessä.
Yksi suurimmista ongelmista kaavoituksessa on maanrakennuslain ja tähän liittyvien säädösten suuri tulkinnanvara. Maanrakennuslaki jyvittää runsaasti valtaa paikallisille virkamiehille: suhteellisen tulkinnanvaraisesti voidaan joko estää tai edistää investointeja. Kaavasta löytyy aina seikka, jolla jokin hanke voidaan halutessa pysäyttää. Kaavaan liittyvien kilpailunrajoitusten purkamishalussa on myös suuria paikkakuntakohtaisia eroja.
Toimijat, joilla on alueella intressi, saavat rahallista arvoa myös pelkästä viivästystaistelusta. Erityisesti pääkaupunkiseudulla on muutoksenhaku pitkälti mielivaltaisesti asetettuihin rajoituksiin hidasta, ja vuosien odottelu jähmettää aluekohtaisia markkinoita.
Haastattelin tätä blogia varten useita liikekiinteistöjä rakennuttavia yrityksiä. Yleisenä huolena oli turhautuminen keskusliikkeiden valta-asemaan. Usealla paikkakunnalla ratkaisevat virkamiehet olivat päätyneet tulkinnanvaraisissa tilanteissa säännönmukaisesti ratkaisuun, joka hyödytti vakiintuneita ketjuja. Puolueellinen näkemys, totta kai, mutta asia on kriittinen. Markkinatalous voi toimia vain, jos kellään toimijalla ei ole ylhäältä asetettua erivapautta tai etulyöntiasemaa muihin nähden.
Se, että kunnallispoliitikot istuvat osuuskauppojen hallintoneuvostoissa, ei varsinaisesti auta kuluttajan asiaa. Osuuskauppa on myös aktiivinen vaalirahoittaja. Eturistiriidat ovat ilmeisiä, mutta näyttö yksittäisissä asioissa on vaikeaa tai mahdotonta. Silti väittäisin, että tässä – kuten yleensä kaikessa päätöksenteossa – korruption siemen piilee ensisijaisesti rationaalisessa välinpitämättömyydessä. Syvällinen perehtyminen jokaiseen asiaan ja varsinkin aktiivinen asioihin puuttuminen vievät kuntapoliitikolta yksinkertaisesti tuntitolkulla aikaa.
Elina Lepomäki on kansanedustaja (kok.).
