SDP on kriittisessä tilassa. Puolueen kannatus on painunut alle 15 prosentin. Ilmiö muistuttaa keskustan romahdusta vuonna 2011. Ensin hävitään vaalit, sitten puolueväki ryhtyy kynsimään silmiä toistensa päästä. Siirtyminen hallituksesta oppositioon ottaa koville.
Elpyyhän kannatus ajan kanssa. Niin yleensä käy. Täytyy olla aika tunari, jos suosio ei lisäänny oppositiossa. Se ei vaadi omaa hyvyyttä. Kilpailijoiden huonous riittää. Politiikassa jokaisen sauna palaa joskus, joidenkin yhtenään. Valtaosa liikkuvista äänestäjistä vaihtaa puolta pettymyksen, ei ihastuksen vuoksi. Tämä on yleistä länsimaisissa demokratioissa. Poikkeuksiakin on, mutta vähänlaisesti erityisesti talouskriisien aikana.
Politiikan tehtävä on muuttaa yhteiskuntaa paremmaksi: Turvallisemmaksi, oikeudenmukaisemmaksi, vauraammaksi, viihtyisämmäksi, kestokykyisemmäksi, tasa-arvoisemmaksi. Työ etenee huonosti, koska yhteistä näkemystä tarvittavista toimista ja edes noiden käsitteiden sisällöstä ei ole. On toinenkin syy. Kukaan ei halua luopua omista eduistaan. Luopujaksi kelpaa kuka hyvänsä muu. Ja kolmanneksi: Liian moni tuntuu olevan sen harhan vallassa, että vain yhteiskunta voi tehdä ihmisen onnelliseksi.
Inertia, vitka, on vahva voima. Fysiikan ilmiönä se esiintyy massan pyrkimyksenä vastustaa sen liiketilan muutoksia. Kun pitäisi muuttaa suuntaa, mennäänkin suoraan, vaikka päin kiviseinää. Sitä esiintyy myös puolueissa, päätöksentekojärjestelmissä, etujärjestöissä, yrityksissä, virkakoneistossa ja – tietenkin – yksilöissä. Halutaan tehdä niin kuin ennenkin, vaikkei tulos silloinkaan välttämättä ollut toiveiden mukainen.
Velkaongelmaan haetaan ratkaisua lisävelanotosta, korkeaan veroasteeseen verotuksen kiristämisestä, työttömyyteen työllistäjien velvoitteiden kasvattamisesta, byrokratiaan uusista kielloista ja rajoituksista, väestön ikääntymiseen maahanmuuton demonisoinnista.
Niin reikäpäistä ajatusta ei taida ollakaan etteikö sen tueksi irtoaisi professoritason asiantuntijalausuntoa. Tuntuu kuin tutkijan statuksesta syntyisi jonkinlainen addiktio itsensä häpäisyyn.
Miten puolueen käy? Siinä on kannu jota valetaan loputtomasti, keskustelun keskiössä, kuten nykyään kuuluu sanoa. Ymmärrän etten taustani vuoksi ehkä kuulosta uskottavalta sanoessani näin, mutta sanon kumminkin, ettei ole kovinkaan tärkeää miten käy demarien, keskustan, kokoomuksen tai persujen. Se on täysin toisarvoista sen rinnalla miten ihmisten käy, miten Suomen siinä mukana.
Johtajuutta ei ole vetoaminen erilaisten porukoiden tahtoon. Se on suunnan näyttämistä ja sen pitämistä vaikka tuulisi vastaan. Se on toivon ja toiminnan herättämistä, apatiasta vapauttamista.
Kirjoittaja Jussi Isotalo on kokoomuksen entinen puoluesihteeri ja nykyinen kunniajäsen.
