Venäjän presidentti Vladimir Putin matkusti helmikuussa 2007 Müncheniin ja piti puheen, jossa hän hyökkäsi raivokkaasti kylmän sodan jälkeen muotoutunutta kansainvälistä järjestelmää vastaan. Kun venäläispanssarit runsasta vuotta myöhemmin vyöryivät Georgiaan, kävi ilmeiseksi, että kovan retoriikan lisäksi Venäjä oli jälleen valmis käyttämään Euroopassa myös raakaa voimaa.
Ukrainalle kuuluvan Krimin valtaus talvella 2014 ja sotatoimet Itä-Ukrainassa nostivat Venäjän ja lännen väliset jännitteet uudelle tasolle, ja läntisiin demokratioihin kohdistuvat horjuttamistoimet ovat viime vuosina saaneet yhä aggressiivisempia muotoja.
Arvioitaessa perimmäisiä tavoitteita Venäjän toimien taustalla on perusteltua kysyä, ketkä henkilöt ovat vaikuttaneet presidentti Putinin ajatteluun kaikkein voimakkaimmin. Yksi usein esille nousevista hahmoista on emigranttifilosofi Ivan Iljin (1883–1954).
Kun Venäjän johtoon vuosituhannen vaihteessa noussut Putin oli vakiinnuttanut valtansa, hän ryhtyi Yalen yliopiston historian professori Timothy Snyderin mukaan nostamaan Iljiniä Kremlin hovifilosofin asemaan. Vuosi 2005 oli tässä suhteessa erityisen merkityksellinen.
– Silloin Putin alkoi siteerata Iljiniä puheissaan Venäjän federaation liittoneuvostolle ja järjesti tämän maallisten jäännösten uudelleenhautauksen Venäjälle, Snyder toteaa The New York Review of Books -lehteen kirjoittamassaan esseessä.
Samana vuonna Iljin-sitaatteja ilmestyi myös Kremlin johtavan propagandistin Vladislav Surkovin puheisiin.
Iljiniin ovat sittemmin Putinin ja Surkovin vanavedessä viitanneet muun muassa pääministeri Dmitri Medvedev, ulkoministeri Sergei Lavrov, perustuslakituomioistuimen puheenjohtaja ja useat Venäjän ortodoksisen kirkon johtohenkilöt. Hänen näkemyksillään on perusteltu niin Venäjän sisäisiä toimia kuin Euraasian unionin perustamista ja Ukrainan sotaa.
Mussolinin ihailija
Iljinin laajassa, parikymmentä teosta käsittävässä kirjallisessa tuotannossa on Snyderin mukaan runsaasti ristiriitaisuuksia.
– Yksi läpi vuosikymmenten kantava teema kuitenkin on hänen poliittiselle totalitarismille osoittamansa metafyysinen ja moraalinen hyväksyntä, jonka hän ilmaisee hahmottelemalla fasistista valtiota, Snyder sanoo.
Vuodesta 1922 maanpaossa Saksassa ja Sveitsissä elänyt Iljin inhosi neuvostojärjestelmää, mutta ihaili Benito Mussolinin Italiaa ja piti väkivaltaa oikeutettuna keinona edistää poliittisia tavoitteita. Hän oli Snyderin mukaan pahoillaan siitä, että fasismi oli syntynyt Italiassa eikä Venäjällä.
– Miksi italialaiset onnistuivat siinä, missä me emme, Iljin oli kysynyt.
Venäjän bolsevikkeja vastaan taistellutta valkoista liikettä hän piti eräänlaisena fasismin esimuotona, jonka erityisenä ansiona oli yhteyden säilyttäminen ortodoksiseen uskontoon. ”Valkoista henkeä” hän luonnehti ikuiseksi ja uskoi, että sen aika koittaisi ennemmin tai myöhemmin Venäjällä.
Natsien vuonna 1933 tapahtunutta valtaannousua Saksassa Iljin tervehti ilolla. Adolf Hitler oli hänen mielestään toiminut oikein syrjäyttäessään oikeusvaltiojärjestelmän. Samoin kuin Mussolini, myös Hitler toteutti hänen mukaansa historiallista missiota, joka oli yksinomaan puolustuksellinen.
Myöhemmin Iljinin suhtautuminen natseihin muuttui varauksellisemmaksi, ja vuonna 1938 hän joutui muuttamaan Saksasta Sveitsiin.
– Hän pysyi kuitenkin uskollisena vakaumukselle, jonka mukaan valkoinen liike oli Italian fasismin ja Saksan kansallissosialismin edeltäjä. Ajan myötä venäläiset tulisivat ilmentämään fasismin ylempää muotoa, Snyder sanoo.
Krimin valtausta perusteltiin Iljinillä
Toisen maailmansodan jälkeen Iljin keskittyi Snyderin mukaan hahmottelemaan ajatusta kansallisesta diktaattorista, jolla olisi rajoittamaton valta kaikkiin politiikan osa-alueisiin.
– Sotaa edeltäneen fasismin ongelma oli Iljinin mielestä yksipuoluejärjestelmä. Siinä oli ollut yksi puolue liikaa. Venäjän pitäisi olla nollapuoluevaltio, jota yksikään puolue ei ohjaisi eikä vaikuttaisi tapahtumien kulkuun, Snyder selittää.
Iljin ei torjunut puolueiden olemassaoloa sinänsä, kunhan niiden rooli rajoittuisi kanavoimaan yksittäisten ihmisten kunnianhimoa tai toteuttamaan alamaisuusrituaaleja.
– Putinin puolueen jäsenille lähetettiin vuonna 2014 artikkeli, joka korostaa juuri tätä, Snyder sanoo.
Olisi hänen mukaansa liian uskallettua päätellä, että Iljinin kirjoitukset muodostaisivat Venäjän nykyjärjestelmän keskeisen tukipilarin. Hän pitää kuitenkin ilmeisenä, että maan johto on monissa yksittäisissä toimissaan noudattanut Iljinin vuosikymmeniä sitten esittämiä suosituksia. Suhtautumisessa Ukrainaan tämä on näkynyt kaikkein selvimmin.
– Kun sotilaat saivat Ukrainalle kuuluvan Krimin valtaamiseksi annettuja liikekannallepanokäskyjä tammikuussa 2014, kaikille Venäjän korkea-arvoisille virkamiehille ja alueiden kuvernööreille lähetettiin Iljinin Tehtävämme-kirja. Kun venäläisjoukot olivat miehittäneet Krimin ja parlamentti äänesti sen liittämisestä Venäjään, Putin siteerasi perusteluissaan Iljiniä, Snyder toteaa.
Myös George Washington -yliopiston professori Marlene Laruelle tunnistaa Iljinin vaikutuksen Putinin ajatteluun. Hän kuitenkin varoittaa olettamasta, että juuri Iljinin vaikutus olisi erityisen keskeinen.
– Iljinistä ei ole tullut Putinin virallista ideologista referenssiä tai ”Putinin filosofia”, arvostettu Venäjä-asiantuntija Laruelle huomauttaa Intersection-verkkojulkaisun viime vuonna julkaisemassa artikkelissa.
Putinin puheissaan esittämät Iljin-sitaatit eivät ole sisältäneet fasistisia sävyjä, ja useisiin muihin venäläisajattelijoihin on presidentin puheissa viitattu selvästi useammin, Laruelle rauhoittelee.
