Suoraa toimintaa on laaja historiikki suomalaisen anarkismin toiminnasta, keskeisistä henkilöistä ja saavutuksista, jotka ovat etupäässä mitattavissa tuhopolttoina, väkivaltana ja kaikenlaisena kiusantekona. Kirjan roisto on poliisi, joka tihutyön tekijäin kannalta edustaa diktatuuria.
Tiedotusvälineet tarjoavat tälle yhteiskunnan vastaiselle vihollisarmeijalle sekä nuhtelijan ja ymmärtäjän kaksijakoisen hyödykkeen. Oli tiedotusväline rähinöinnin puolesta tai sen tuomitsija, se antaa tarpeellisen: julkisuuden. Niinpä tuhotöittensä päätyessä kansalaisten silmien eteen uutisoinnin muodossa, anarkistit iloitsevat.
He ovat toteuttaneet ”mediaspektaakkelin”. Jos taasen sankariteot eivät ole uutisoinnin arvoisia, media on vihamielinen.
Median joukossa mielenkiintoinen tapaus on Helsingin Sanomat, joka kirjan sivuilla tahattomasti paljastuu yhdeksi anarkian ymmärtäjäksi. Samalla, kun pääkirjoituksissa lehti julistaa tihutyöt laittomiksi ja korostaa vaikkapa turkistarhauksen laillisuutta, samalla sivulla lehden oma toimittaja saattaa kolumnissaan avoimesti ymmärtää terroritekijöitä ja tekoja.
Punavihreiden toimittajien sananvapaus turvaa anarkismin romantisoinnin. Lehti valitsi erään vuoden kuvaksi tilanteen, jossa vandalistit rikkovat pyörätelineellä kultakaupan ikkunaa.
Kirjan ehdottomasti mielenkiintoisin hahmo on italialaissyntyinen Anton Monti – kirjan toinen tekijä, joka toimi synnyinmaassaan vallankumousta ajavan Autonomia Operaian riveissä. Tekikö Monti kavereineen itseasiassa palveluksia vihollisilleen? Hänen aktiivitoimistaan kirja ei kerro, mutta Suomessa hän koki herätyksen uudelleen.
Valhemantra paljastuu
Autokauppiaana Suomessa toiminut Monti ryhtyi ”aktivistiksi”, kun vuonna 1997 turkistarhaajalta paloi pinna. Tämä ryntäsi turkistarhalle tunkeutuneiden perään ja ampui matkan päästä haulikolla pakenijoita.
Ruumiinvammat olivat lieviä, mutta pahinta eläinvapauttajien kannalta oli joutua kiinni. Kuten kommunismistaan Sinikka Sokka on todennut, myös minkkejä luontoon päästäneet eläinten ystävät yhä hehkuttavat: mitään en kadu. Viis luonnosta.
Kiinni joutuneista erottui yksi mielenkiintoinen keskushahmo: Joni Purmonen, joka vuosikaudet oli esiintynyt eläinvapauttajien ymmärtäjänä mutta ”ei ollut osallistunut rikolliseen toimintaan”. Todellisuudessa hän oli organisaattori. Nykyisin hän elää toisessa maassa, toisenlaisissa töissä ja toisenlaisissa ajatuksissa.
Eläinten luontoon päästäminen on kirjassa kuitenkin pienehkö osa ”autonomista” liikehdintää. Demokratia, luonnonsuojelu tai kanssaihmisten kunnioittaminen on tälle ihmiskunnan osalle tyystin tuntematonta. Kun kirjassa tulkitaan mellakoiden, tuhoamisen ja epäjärjestyksen tekijöiden motiiveja, selitykset eivät syvällisyydellään yllätä.
Anarkistiksi ryhtyjä on syrjäytynyt – kuten terrorismiinkin sortuva – joka kaipaa yhteisöllisyyttä. Kirjan tekijät eivät tätä halua nostaa esille tai eritellä, kyse on sairaalloisen oman käden oikeuden pyhittämisestä, yllytetystä toiminnasta muita ihmisiä kohtaan. Kun he puhuvat sorretuista tai vaikkapa työväestöstä, he tietävät asiasta juuri yhtä paljon kuin 1970-luvun eliittiperheiden taistolaiset todellisuudesta. Ero on vain siinä, etteivät nämä talonvaltaajat tai pyromaanit ole eliittiä.
Saavutuksina tuhotyöt ja mainioita valituksia
Kirja sisältää joitakin luetteloita ”autonomisten” liikkeiden aikaansaamista tihutöistä. Järjestöt itse viestittivät, että vuosittain ne toteuttivat liki pari sataa vahingontekoa. Lisäksi tulevat järjestäytyneet väkivaltaiset mielenosoitukset, vastassa ovat aina tyhmät ja tunaroivat poliisivoimat. Hämmentävää onkin lukea, miten kirjan tekijät osaavat lukea monet rähinät suuriksi voitoiksi poliisivoimista.
Tällä hetkellä media piehtaroi päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen tuomitakseen julmien ihmisten työtovereihinsa kohdistamaa sadismia. Ilmiön rinnalla järjestäytyneiden anarkistien tihuteot noteerataan valitettavan usein vain jännittävinä uutistapahtumina, jossa turvallisuutensa puolesta pelkäävät eivät saa osakseen myötätuntoa.
Kun poliisi saa kiinni rähinöitsijän tai tuhotekijän, kirja kertoo, minkälaisiin oloihin nämä poliisilaitoksilla saattoivat joutua. Vegaanille tarjottiin liharuokaa, lattia oli kylmä, lasten vaunujen kanssa (tarkoituksellisesti keskellä mielenosoitusta!) oli turvatonta, poliisin kuulutukset eivät kuuluneet, autojen polttoyrityksiä ja ikkunoiden tuhoamisia haitattiin jne.
Suomi maksaa ja palkitsee
Palatkaamme Anton Montiin. Tänään hänen ei tarvitse myydä autoja. Hän kirjoittaa kirjoja ja esiintyy ääriliikkeiden ja väkivallan raportoijana. Hän on tietokirjailija. Samalla hänen yhteiskunnallinen asemansa on enemmän kuin mielenkiintoinen. Hän on naimisissa vihreiden Anni Sinnemäen kanssa. He ovat Helsingin Sanomain erityisessä suojeluksessa. Niinpä kirjan julkistamisen hetkellä lehti romantisoi Montin kurjaa tilannetta. Hän joutui nimittäin olemaan lapsensa yksinhuoltaja, kun äiti kiersi Yhdysvaltoja opintomatkalla pormestarin kanssa. Ajatelkaa!
Säätykierto Suomessa voi olla monin tavoin hurjaa. Vihreä puolue perustettiin juuri, kun kommunismi oli henkitoreissaan. Taistolaisperheen tytär Sinnemäki valitsi puolueensa Neuvostoliiton romahtaessa. Kommunismin haamut leijailevat anarkismin ja punavihreiden joukossa yhä. Esimerkiksi ex-kansanedustaja Jaakko Laakson (taist.) poika Tapio on yksiä ”aktivisteja” (naimisissa vihreiden kansanedustaja Emma Karin kanssa).
Anarkistikin saattaa kohota asteikossa valtaa hamuavien likelle. Paavo Arhinmäenkin (vas.) voit joskus nähdä siistissä puvussa. Porvarillinen rauha kiehtoo ”autonomistejakin”. Pääministerinä ollessaan Matti Vanhanen (kesk.) murjaisi: ”Kun olin itse nuori, osa nuorista oli poliittisesti erittäin aktiivisia. Nyt kun katselen ympärilleni, he ovat tehtävissä, joista yhteiskuntaa ja taloutta ohjataan”.
Kun lukee anarkiaan taipuvaisten vaatimuksia kansalaispalkasta, ymmärtää mistä on kyse. Suurelta osin kansalaistottelemattomien toimeentulon ja hyvinvoinnin me muut kustannamme jo nyt. Kirja ei kerro paljonko joukossamme on niitä, joiden mielestä asiat ovat sitä paremmin kuin mitä huonommin ne ovat. Kallista tämä lysti ainakin on. Paljastavaa ja karua luettavaa.
Anton Monti & Pontus Purokuru: Suoraa toimintaa. Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016. Into 2018.
