Kirjoittajan mielestä medioissa tietoisesti hämärretään vaalien yhteydessä eri tahojen toimenkuvia. LEHTIKUVA/KALLE KARI

Eero Iloniemi: Vaalit ovat mediapeliä

Vallan vahtikoira vahtii, ettei kansan käsitys vallasta muutu.

Näin vaalien alla on perusteltua pohtia sitä, miten lehdistömme on palvellut kansaa sen marssiessa uurnille. Onko neljäs valtiomahtimme demokratian vahtikoira vai Donald Trumpin parjaama kansan vihollinen. Tällaisen arvion tekeminen on riskialtista, sillä politiikan toimittajien kollektiivissa yhdistyy kaksi entisen pääministerin Paavo Lipposen ominaisuutta: terävä kieli ja ohut nahka.

Vaalikoneiden ilmestyminen on kevätvaalien varma merkki. Vaalikonekysymykset paljastavat, ettei media ota ainakaan kansanvalistusrooliaan vakavasti. On sitten kyseessä, kunta-, eduskunta-, euro- tai presidentinvaalit, niin koneet ovat täynnä kysymyksiä, jotka eivät kuulu valittavien tahojen toimivaltaan.

Näitä kysymyksiä perustellaan usein toteamalla niiden kertovan ehdokkaan arvomaailmasta, mutta samalla ne tietoisesti hämärtävät kansalaisten silmissä eri tahojen toimenkuvia ja siten heikentävät demokratiaa.

Äänestäjien valistaminen ei onnistu ehdokkailtakaan. Jos vastaa rehellisesti ”ei kuulu kunnanvaltuutetun/kansanedustajan päätäntävaltaan”, kone tulkitsee sen ei-ota-kantaa -vastaukseksi. Näin toimitusten laatima vaalikone rankaisee toimivaltansa rajat ymmärtävää ehdokasta leimaamalla hänet päättämättömäksi.

Perinteisen journalismikäsityksen mukaan vastuullisen median tehtävä on raportoida tapahtumista. Toisin on nyt. Kommentaattori Ville Blåfield kehui Ylen jälkiviisaissa vuolaasti mediaa siitä, että se tietoisesti luo ilmastonmuutoksesta keskeistä vaaliteemaa. Näin itsetietoiset toimittajat kertovat niin kansalle kuin ehdokkaille mistä heidän pitää puhua. Ennen uutisten luomista pidettiin niin kutsutun keltaisen lehdistön ominaispiirteenä, nyt siitä on tullut hyve.

Tämä toimittajien rooli maailmankuvan muokkaajina näkyy myös siinä, että haastatteluissa kysymysten sijaan toimittajat esittävät pitkiä pohjustuksia, luovat premissejä, joita poliitikot sitten kommentoivat. Yhdysvalloissa tehdyissä tutkimuksissa on havaittu, että tv-haastatteluissa toimittajien äänessäolo-osuus haastatteluissa on noin kolminkertaistunut 40 vuodessa. International Journalist Network -järjestön sivuilla on 10 ohjetta poliitikkoja haastatteleville toimittajille. Ensimmäinen ohje on freudilainen paljastus: haastattele yleisölle. Ei taida olla enää olla itsenstäänselvyys.

Mediatutkija Marshall McLuhanin kerrotaan keksineen lausuman: viestin on itsessään viesti (The medium is the message). Vaali-ilta näyttää sen toteen. Poliitikot kutsutaan paikalle ja toimittajat grillaavat heitä kaksi tuntia hypoteettisilla kysymyksillä vaalituloksesta. Näin poliitikot joutuvat spekuloimaan asioilla, joihin saadaan varma vastaus samana iltana. Miksei ohjelmaa aloiteta tuntia myöhemmin? Turha spekulointi samana iltana selviäviin asioihin ei palvele mitään informaatiofunktiota, mutta se on tapa tehdä vaaleista viihdettä.

Toimittajat tenttaavat ennen vaaleja poliitikkoja vaaliohjelmista ja periaatteista. Suomessa käytiin vaalitentissä keskustelu lihaverosta vaikkei sen toteuttamiseen ole mitään realistisia keinoja. Sama päti demareiden esittämään ilmasto-arvonlisäveroon. Toimittajien tietämättömyys varsinkin talouspolitiikasta on kuitenkin tabu ja niinpä ehdokkaat saavat höpistä mitä tahansa, koska toimittaja ei tunne asiaa tarpeeksi hyvin haastaakseen.

Miksi media sitten käyttäytyy näin? Niin kutsuttu valtamedia elää symbioottisessa suhteessa vallanpitäjien kanssa. Se voi ajoittain kritisoida järjestelmää, mutta ei kyseenalaistaa sitä, koska silloin se joutuisi kyseenalaistamaan omankin roolinsa yhtälössä. Media kertoo äänestäjille, miltä maailman tulisi näyttää ja korostaa oppikirjaversioita vallanjaosta ja poliitikkojen roolista.

Meillä puhutaan henkilövaaleista, mutta yhteiskuntaopin tunneilla saadusta tiedosta huolimatta enemmistö kansalaisista järkyttyisi, jos he ymmärtäisivät miten d’Hondtin vaalitapa suosii puolueita. Kuinka moni menisi näissä vaaleissa uurnille, jos he aidosti sisäistäisivät EU:n dominoivan roolin lainsäädännössämme.

Kansanvallan ylityslauluista huolimatta meille on syntynyt käänteis-demokratia. Vallankäytön perspektiivistä äänestysprosentin pitäisi olla 80 eurovaaleissa ja 40 presidentinvaaleissa eikä päinvastoin.

Epämiellyttävä totuus on, että kaikista valemediapuheista huolimatta Suomen perinteiset mediatalot ovat olleet mukana ylläpitämässä päättäjille mieluisaa mielikuvaa vallankäytöstä. Näin tehtiin, kun vaiettiin Urho Kekkosen dementiasta ja näin tehdään nyt, kun vaietaan vallankäytön devoluutiosta rajojemme ulkopuolelle.

Tosiasioiden tunnustaminen voi olla viisauden alku, mutta ehkä juuri siksi tarvitaan vallan vahtikoiraa. Se vahtii, ettei kansan käsitys vallasta muutu, vaikka maailma muuttuisikin.

Eero Iloniemi

Eero Iloniemi

Eero Iloniemi on yhteiskuntasuhdekonsultti viestintätoimisto Manifestossa.

Kommentit

»Kommentoinnin säännöt