Tieteen vapaus ja tutkijan sananvapaus ovat kauniita tavoitella, mutta kun lähestymme käytännön esimerkkitapauksia, kaikella on rajansa. Aiheesta koottu mielipidekirjoitusten kokoelma antaa tästä havainnollisia esimerkkejä. Meillä maallikoilla on liki ruusuinen kuva akateemisista, sivistyneistä perinnemenoista, joissa pokkuroidaan, tanssitaan jopa kuviotansseja menneiden vuosisatojen perinteitä noudattaen.
Oppiminen, opiskelu ja tutkintojen suorittaminen on – mitä pidemmälle prosessissa edetään – kovaa ponnistusten koitosta. Joukkoon mahtuu urheilun tapaan monenlaista yrittäjää, jolloin suorituksia ei aina mitata eettisen kauneuden periaattein. Tieteen yhteisö elää kilvoitellen ja toinen toistaan tukien tai tönien.
Yksi tieteen tikapuiden portaikko johtaa tutkijan väitöskirjan tekoon, vuosienmittaiseen voimia vievään uurastukseen. Se on auktoriteettien ohjailemaa työskentelyä, jossa pullikointi ei aina ole kannattavaa. Joskus tutkijan kannalta ratkaisevaa on, ryhtyykö työtä valvomaan mustasukkainen simputtaja vai hyvää tarkoittava tuki ja turva. Yllätyksiä voi tulla eteen.
Yllätystyrmäyksiä ja rimanalistuksia
Helsingin yliopiston yleisen kirjallisuustieteen emeritusprofessori H. K. Riikonen on Suomalaisen Tiedeakatemian ja Suomen Tiedeseuran jäsen. Hän on ottanut vaativan tehtävän, kun hän käsittelee tieteen vapauden vaiheita antiikista 1800-luvulle. Hän osoittaa, että akateemisen tutkimuksen ihanteiden ja käytännön välillä on lähes aina vallinnut kauhun epätasapaino. Liki sensaatioaineksia sisältää Riikosen katsaus Suomessa tapahtuneista väitöskirjojen hylkäämisistä.
Hylkääminen on aina ollut väitöskirjan tekijän pahan unen toteutuminen. Jonkun kohdalla se on johtanut jopa itsemurhaan, monen muun tutkijan tie on kokenut täyden stopin. On myös merkillisiä toipumiskertomuksia. Yksi niistä on psykologina aloittanut kirjallisuudentutkija, myöhemmin estetiikan professori Aarne Kinnusen tarina.
Kinnunen laati väitöskirjan kaunokirjallisen teoksen psykologisesta rakenteesta. Huolimatta puoltavista lausunnoista ylimääräiseksi tarkastajaksi pyydettiin itseään G. H. von Wrightiä. Tämä piti esitystä spekulatiivisena, ja niin tarkastusprosessi keskeytettiin. Puoltavan lausunnon antanut kirjallisuuden professori Rafael Koskimies livahti taustalle, eikä tukenut enää Kinnusta, saati pysynyt oman lausuntonsa takana.
Aarne Kinnunen toipui Wrightin iskusta ja väitteli myöhemmin Aleksis Kiven näytelmistä ja teki näyttävän uran monipuolisena kirjallisuuden tutkijana. Riikosen artikkeli ei kerro, miksi prosessiin piti ottaa ylimääräinen tuomitsija.
Jos kemiat eivät kohtaa…
Väitöskirjamittelöt ovat julkiselle sanalle mainio sensaatioiden aihe ja samalla myös vaikuttamisen mahdollisuus. Jotkut tapahtumaketjut osoittavat selvästi, miten ystävät ja viholliset voivat olla väitöskirjan tekijän maineen noston tai tuhon tekijöinä.
Taisteluissa hävinneet ovat usein katkeroituneet. Kuten Aarne Kinnunen, myös elokuvajournalisti Peter von Bagh ovat muistelmissaan purkaneet liki vihaa heidät kivittäneitä tutkijakollegoita kohtaan. Kinnunen oli puolestaan eväämässä Baghin lisensiaattityön etenemistä tarkastettavaksi.
Karmela Bélinki yritti saada väitöskirjansa 1980-luvulla hyväksytyksi. Se käsitteli naisasialiikkeen historiaa ja naisten kaunokirjallisuutta viime vuosisadan alun Englannissa. Hylkäämisen syyksi Riikonen arvelee, etteivät esitarkastajat ja väittelyluvan myöntänyt tiedekunta olleet tarpeeksi kriittisiä. Minulle prosessi jätti muistikuvan myös siitä, että Bélinki juutalaisena ei kenties ollut ”sopiva” ja jäi liian yksin. Feministit eivät tunteneet häntä omakseen.
Elokuvantekijänä ja kuvataiteilijana tunnettu Riitta Nelimarkka sen sijaan ei ollut väitöskirjansa kanssa yksin. Taideteollisen korkeakoulun väitöskirjatyö hyväksyttiin, mutta korkeakoulun tutkimusneuvosto hyväksyi vasta ensin sen hylättyään! Kiista siirtyi kulttuuriseurapiirien käsittelyksi, jossa Nelimarkka peri voiton. Itse ihmettelin tuolloin, että voiko väitöskirjan noinkin tehdä: kertoa omista työskentelymetodeistaan.
Huiputus jota en olisi koskaan halunnut uskoa
Väitöskirjan tekijän tulee aina olla varpaillaan. Vaikka kuinka olet saavuttanut tieteellisiä edistysaskeleita, sinulla on oltava taustatuki aina varmistettuna. Ympärilläsi voi vaania kateellisia kilpailijoita, aatteellisia vihamiehiä tai oikukkaita lausunnonantajia. Hyvät henkilökemiat merkitsevät joskus enemmän kuin pyhät tieteelliset oivallukset. Sinun on voitava luottaa ja sinuun on kyettävä uskoa. Ainakaan sinä et saa sortua virheeseen.
Pahinta on, jos työsi rakentuu tyhjän päälle, tai se osoittautuu silmänkääntötempuksi, pahimmillaan huijaukseksi. Kukapa olisi voinut kuvitella, että teatterijohtaja, professori Carl Öhman oli joutuva vuonna 1991 tekemänsä lisensiaattityönsä vuoksi alhaisten synnyntekijöiden joukkoon. Siinä hän käsitteli August Strindbergin näytelmiä ja kertoi myöhemmin väitelleensä Yhdysvalloissa. Hän käsitteli työssään Strindbergin kirjeitä, joita ei ollut laisinkaan olemassa.
Kultivoituneen, menestyneen Öhmanin synti oli niin uskomaton, etten aluksi suostunut uskomaan sitä todeksi. Koskaan emme kuulleet hänen käsittämättömän nuoruuden hairahduksensa selitystä. Hän vain hävisi julkisuudesta näkymättömiin.
Esa Väliverronen & Kai Ekholm (toim.): Tieteen vapaus & tutkijan vapaus. Vastapaino 2020.
