Kun aamulla avaa sanomalehden, huomaa, että lähes kaikki uutiset liittyvät tavalla tai toisella koronaan. Suomi alkaa kuitenkin vähitellen herätä taudin kourista. Viranomaiset ovat vähentäneet rajoitteita. Terasseilla istuu kolpakon ääressä hyväntuulisia ihmisiä. Elämä tuntuu taas elämisen arvoiselta, paitsi että emme tiedä. Syksyllä kaikki voi olla taas toisin. Korona voi tehdä uuden iskun.
Maan hallitus näyttää ulospäin koronatoimitusministeriöltä. Silti ministeriöiden suljettujen ovien takana tapahtuu muutakin. Vielä ennen kesälomia hallitus saattaa antaa ehdotuksensa sotelainsäädännöksi ja laittaa lakinipun lausunnolle.
Sotea on odotettu vuosikaudet kuin kuuta nousevaa. Nykyinen hallitus on keskittänyt valmistelun yksinomaan sosiaali- ja terveysministeriöön niin täydellisesti, että jopa sellaiset mahtitoimijat kuin Kuntaliitto ja valtionvarainministeriö ovat vain sidosryhmiä, eivät asianosaisia.
Oleellista ei tietenkään ole valmistelutapa, vaan esityksen sisältö. Toivoa sopii, että hallitus uskaltaa olla tarpeeksi rohkea. Kenraaleiden sanotaan käyvän aina edellistä sotaa. Sosiaali- ja terveystoimessa pitäisi tajuta, että uudistusta ei tehdä niihin olosuhteisiin, joissa Suomi ja maailma oli ennen koronaa, vaan nykytilanteeseen.
Hallitusohjelmassa ja hallituksen kaavailuissa sote rakennettaisiin nykymaakuntiin (18 kappaletta), kuitenkin niin, että Uusimaa jaettaisiin Helsinkiin ja neljään itsehallinnolliseen alueeseen (mitä ne sitten ovatkin). En taida tietää yhtä ainoaa korkean tason terveydenhuollon jäävitöntä asiantuntijaa, joka puoltaisi näin pirstaleista ratkaisua. Pienin maakunta on 68[nbsp]000 asukkaan Keski-Pohjanmaa. Eli saman verran ihmisiä kuin joissakin etelän kaupunkikuntien kaupunginosissa. Pakosta tulee makusteltua, miltä kuulostaisivat sellaiset organisaatiot kuin vaikkapa Kruununhaan maakunta tai Leppävaaran sotepiiri?
Tulevia sotealueita kutsutaan hallitusohjelman mukaisesti maakunniksi. Nykyiset maakuntien liitot menettävät ainakin nimensä. Kielilautakunta ehdotti uudeksi nimeksi Kuntien piiri. Innostuin ajatuksesta niin perusteellisesti, että lähetin maakuntajohtajakollegoille nettipostissa Vilperin Perikunnan Piirimyyjä- musiikkikappaleen.
Nykymaakunnilla on edunvalvonnan lisäksi kaksi tärkeää lakisääteistä tehtävää, maakuntakaavoitus ja aluekehitys. Jälkimmäistä asiakokonaisuutta askaroidaan Euroopan unionin rakennerahastovaroin. Rahojen jako on vain ollut täysin epäsuhtainen. Rahapotti suuntautuu lähes kokonaisuudessaan itäiseen ja pohjoiseen Suomeen.
Kotomaamme koko kuva on kuitenkin hyvin toisenlainen kuin seitsemän vuotta sitten, jolloin hallitus jakoi rahaa edellisen kerran. Suomeen on syntynyt monien ongelmien ruostevyöhyke (Etelä-Karjala, Kymenlaakso, Päijät-Häme ja Satakunta), jota voi aivan hyvin verrata vaikkapa Etelä-Savoon tai Pohjois-Karjalaan. Korona taas iskee pahiten suuriin maakuntiin, jotka tuskin ehtivät toipua entiselleen tulevan seitsemän vuoden aikana. Ja juuri paraikaa on meneillään ankara maakuntien välinen vääntö tulevasta kaudesta. Intressit ovat satojen miljoonien suuruisia.
Meneillään on siis hieman dramatisoiden eräänlainen maakuntien kujanjuoksu. Mitä tehtäviä niillä tulee olemaan? Osaavatko ne istua samassa pöydässä? Vai syntyykö Suomeen maakuntien kahtiajako, Itä/Pohjoinen vastaan Etelä/Länsi? Jos ollaan tyhmiä ja lyhytnäköisiä, hautautuu ajatus monialaisista maakunnista lopullisesti. Valinta on oma.
