Sanna Marin on viime viikkoina ollut otsikoissa tavalla, joista ruotsalainen poliitikko, etenkin pääministeri, teilattaisiin totaalisesti. Milloin on aamiaiskohua, milloin kuppiloissa pilkkuun asti bailaamista. Puhumattakaan nuoruudenkaverin siskon reppuyrityksen suoraa mainontaa puolelle miljoonalle Instagram-seuraajalle.
Ruotsissa puoluejohtajan, ja erityisesti pääministerin, tulee elää hajutonta ja mautonta elämää, josta ei kohuja revitä. Missään nimessä ei saa itse antaa aihetta kritiikkiin, naispoliitikko varsinkaan. Teet niin tai näin niin aina on väärinpäin. Mona Sahlinin lahjaksi saama Louis Vuitton –laukku aiheutti 2010 sellaisen pahennuksen ryöpyn ettei ole tosikaan. Monen mielestä se oli liian hieno ja kallis sosiaalidemokraattien puoluejohtajalle.
Toisaalta kohu herätti myös keskustelun politiikan sukupuolittumisesta ja sitä myöten eriarvoisuudesta. Miespoliitikon kallis kello tai muu statussymboli ei aiheuta paheksuntaa. Göran Persson mahtaili mammonallaan ja ryhtyi pääministeriytensä jälkeen kartanonherraksi, ilman että se herätti sen kummempia intohimoja puoleen jos toiseen.
Juha Sipilä oli rikas mies jo politiikkaan tullessaan, mutta ei häneltäkään ihan mitä tahansa (mainos)pukeutumista sulatettu. Poliittinen muisti tuppaa olemaan lyhyt, mutta siitä huolimatta muistojen unholaan ei ole painunut Terrafamepipo-gate. Tahi nahkatakki, joka vielä kuusi vuotta sitten aiheutti hämmennystä vaikka kyseessä oli pääministerin vapaa-ajan asu, jota hän ei todellakaan itse mainostanut. Mene ja tiedä, aiheuttiko kummastusta enemmän takin rinnuksissa komeilleet saksalaisen automerkin neljä rengasta, vaiko se, että pääministerin habitus muistutti enemmän taksikuskia kuin hallituksen päämiestä, jolta odotetaan tiettyä arvokkuutta. Kokonaan oma lukunsa on pääministeri Alexander Stubbin shortsit, jotka keltaisesta väristään huolimatta olivat kansalaisille todellinen punainen vaate.
George Orwellia travestoidakseen voisi sanoa, että kaikki poliitikot ovat tasa-arvoisia, mutta toiset poliitikot ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Vallan vahtikoira tuntuu kohtelevan Sanna Marinia kuin Urho Kekkosta aikanaan. Siinä missä Kekkonen oli miestenmies, suorastaan Jumalasta seuraava, kohtelee suomalainen media Sanna Marinia silkkihansikkain, ettei kukaan vaan pääsisi väittämään että tytötellään. Sanna Marin itse on kuin teini, joka kokeilee rajojaan. Vaan kun ei ole. Hän on aikuinen nainen tasavallan poliittisesti tärkeimmässä tehtävässä. Rouva Marinilla on toki kaikki oikeus postailla puolipukeisia selfietä puistokeinusta. Olipa siinä sitten kyse emansipoitumisesta tai silkasta tykkäyskalastelusta, niin mitäpä se meille kuuluu. Pääministeri Sanna Marin ei kuitenkaan ole yksityishenkilö, eikä pääministeriys ole työtehtävä. Se on instituutio, josta ei olla vapaalla. Siihen ei kuulu kuittihärdellit eikä nolot kuvat kosteista illanvietoista, eikä liioin frendin siskon reppufirman promoaminen. Kun media penää vastauksia liittyen aamiaiskuluihin, niin pääministerin ei tule hermostua ja yliolkaisesti vedota siihen ettei hänellä ole aikaa ”Prismassa asiointiin tai perheensä ruoanlaittoon”.
Valta tunnetusti turmelee. Kalifiksi kalifin paikalle on taatusti tulijoita, eikä otteen herpaantumiseen ole varaa. Kallion kuppiloissa riittää Aikuista naista hoilaavia ja influenssereita mahtuu kolmetoista tusinaan, mutta pääministereitä on Suomessa vain yksi. Sanna Marin on johtanut maata poikkeuksellisen vaikeana aikana ja osoittanut kyvykkyytensä tehtävään. Ruotsissa asuvana suomalaisena koen ylpeyttä pääministeristä, jota ei takuulla tarvitse isolla kirkolla hävetä. Hän ei ainoastaan pärjää, vaan hurmaa karismallaan. Hän päätyy Timen ja Voguen kanteen, ja on sieltä julistava suomalaisen tasa-arvon ilosanomaa. Tehkää perässä!
Pöyhkeys vie perikatoon, ylpeys käy lankeemuksen edellä, sanotaan isossa kirjassa. Olisi sääli, jos niin pätevä ja fiksu henkilö kuin Sanna Marin, joka kaiken lisäksi sattuu olemaan nuorehko nainen, kompastuisi omaan ylimielisyyteensä.
