”Politiikka on rikki. Poliitikot eivät pidä lupauksiaan. Poliitikot eivät kuuntele kansaa. Päätöksiä maan hallituksessa ja eduskunnassa tekee pieni klikki.” Näillä teemoilla kansanedustaja Harry Harkimo jätti kokoomuksen ja hallitsi mediaa lähes yksinvaltiaan lailla muutaman päivän.
Teema on tärkeä. Ympäri maailman keskustellaan siitä, kuinka yhteiskunnallinen päätöksenteko tulisi järjestää. Euroopassa moni ei tule edes miettineeksi, että maailman ihmisistä vain vähemmistö saa aidosti ilmaista vapaissa vaaleissa mielipiteensä. Aika vähälle huomiolle jää myös se tosiasia, että läheskään kaikki ihmiset eivät pidä meidän demokratiakäsitystämme edes tavoiteltavana. Tärkeämpää kuin äänestäminen on elintaso. Jos kansanvaltaa paremmin hyvän elämän takaa joku muu järjestelmä, ollaan meidän hämmästykseksi sen puolesta.
Suomessa ei onneksi ole kasvualustaa sellaiselle ajattelulle, joka kannattaa yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta luopumista. En myöskään usko, että meillä on yhtä ainoaa puoluetta, joka olisi sitä mieltä, että poliittinen työ ei kaipaisi uudistumista. Mutta kuinka temppu tehdään, on sitten jo aivan toinen juttu.
Puoluerakenteellamme on historiallinen selitys, jolla on selvä yhtymäkohta muuhun Eurooppaan. Mittaa toisistaan ovat vuosien saatossa ottaneet sosialismi ja markkinatalous. Suomalainen ominaispiirre on ollut suhde Venäjään/Neuvostoliittoon ja myös maalaisliiton, nykyisen keskustan, eurooppalaisia sisarpuolueitaan selvästi vaikutusvaltaisempi rooli.
Erona muuhun Eurooppaan on ollut myös blokkiajattelun puuttuminen. Ruotsissa, Saksassa, Englannissa, Ranskassa ja Italiassa politiikkaa tehtiin vuosikymmenet niin, että vallassa oli joko sosialistileiri tai porvaririntama. Aateaisan yli ei niissä maissa takavuosina potkittu juuri koskaan.
Suomessa idänpolitiikka oli ennen lähes hallitsevassa roolissa. Nuorempien ihmisten on varmasti aika vaikea tajuta, että maahan syntyi aika lailla saman sorttinen hallitus vaalituloksesta riippumatta. Nykymeno kaikkine puutteineen on seitsemänkymmentälukuun verrattuna demokraattinen onnela.
”Etsitään ratkaisuja ja tehdään päätöksiä, jotka perustuvat asiantuntemukseen ja Suomen etuun, ei aatteisiin eikä vanhanaikaisiin rakenteisiin.” Sitaatti on Liike Nyt -ryhmän nettisivuilta.
Luulen, että pikaisella miettimisellä moni allekirjoittaa tuollaiset mietteet. Mutta juttua on syytä miettiä hetkeä kauemmin. Eli kuka päättää, kuka on oikea asiantuntija? Ajankohtaisen sote-uudistuksen ympäriltä löytyy tohtoreita ja dosentteja, joista osa on hankkeen puolesta voimakkaasti, toiset ehdottomasti vastaan. Ja missä ratkaisuja tehdään ja millä perusteilla? Ovatko nettiklikkaukset demokratiaa?
Olen sillä tavalla vanhan koulun ihminen, että minun mielestäni poliittisella liikkeellä pitää olla aate. Ranskan presidentti Emmanuel Macronia monet pitävät uuden politiikan symbolina. En väitä vastaan, mutta pitää muistaa, että hän kävi vaalit hyvin aatteellisella ohjelmalla. Macron haluaa heittää romukoppaan ranskalaisen yhteiskunnan työ- ja yrityselämän sosialismia syleilevät rakenteet. Ja juuri siksi osa ranskalaisia vastustaa häntä jo henkeen ja vereen.
Aatteen lisäksi puolueen on syytä pyrkiä vaikuttamaan. Pelkkä mielipiteen vaihto tai klikkaus somettelu ei sitä ole. Jos puolueita tai niiden kaltaisia liikkeitä syntyy lisää medialla voi olla kivaa, mutta yhteiskunnallinen päätöksenteko vaikeutuu entisestään. Hallituksista tulee liian laajapohjaisia. Eikä suomalaiseen tapaan toimia istu vähemmistöhallitus-järjestelmä.
Puoluekenttä kaipaa uudistusta. Lähtökohtana voisi olla, että jokaisen puolueen sisällä tunnustettaisiin rehellisesti aatteelliset eroavuudet nykyistä rehellisimmin. Kokoomuksessa on sosiaalireformistit ja libertaarit, vihreissä markkinamyönteiset ja lähes sosialistit, demareissa vasemmisto-sossut ja oikeisto-sossut, keskustassa maalaisliittolaiset ja citykepulaiset.
Mieti vielä Hjallis, kaipaako yhteiskunta pirstomista vai rakentamista?
