Kolmistaan-blogin Karoliina Pentikäinen kertoo 58- ja 59-vuotiaiden vanhempiensa sairastumisesta koronavirukseen tammikuussa.
Hänen mukaansa tapaus ei alussa huolestuttanut, sillä ”oltiinhan nähty ympärillä kymmeniä ja taas kymmeniä pikku flunssana ohi menneitä koronatartuntoja”.
Paperikoneinsinöörinä ja erityisopettajana työskentelevät vanhemmat eivät voineet hoitaa töitään etänä, mutta olivat käyttäneet maskia ja pesseet säännöllisesti käsiään. Sairauden alkuvaihe oli molempien osalta helppo.
– Äiti ja iskä makoilivat kotona ja kertoivat, ettei tämä nyt tavallista flunssaa kovempi tauti ole. Mutta sitten alkoi tapahtua. Ensin molempien kuumeet alkoivat kohota ja hetken päästä kuume ei juuri laskenut edes lääkkeillä, Karoliina Pentikäinen kirjoittaa Anna-lehden julkaisemassa blogissa.
Hänen isänsä oli herännyt eräänä yönä hengitysvaikeuksiin, ja vuorokauden kuluttua potilas vietiin jo ambulanssilla sairaalaan. Hänet siirrettiin seuraavana päivänä teho-osastolle ja myöhemmin hengityskoneeseen.
Pian myös sairaalaan huonokuntoisena viedyllä äidillä todettiin koronan aiheuttama keuhkokuume.
– Tilanteet etenivät nopeammin, kun osasimme koskaan aavistaa. Kun äitiä vietiin sairaalaan, tuli minusta samassa hetkessä sekä äitini, että isäni, lähiomainen. He ovat olleet naimisissa 36 vuotta, mutta koska eivät voineet huolehtia nyt itsestään, saati toisistaan, oli lähiomaiseksi määrättävä joku toinen, Karoliina Pentikäinen kirjoittaa.
Hän kirjoittaa koskettavasti, miten kaikki arki luhistuu ja ”koko oma elämä tuntuu ihan absurdille, kun tilanne on isällä se, mikä on”.
– Kun papasta kysytään, sanotaan, että on nukkumassa. Meinaan purskahtaa joka kerta (ja purskahdankin usein) itkuun, kun pienet tytöt hokevat puhelimeen “pappa, pappa”.
– Mä rukoilen. Ääneti ja ääneen. Kädet ristissä ja puuskassa. Kesken itkun ja keskellä yötä. Pyydän anoppia rukoilemaan, koska sillä on hyvät välit yläkertaan. Ja vähän kaikkia, vaikka en edes tiedä, ketkä uskoo siihen ja ketkä ei.
Hänen isänsä pystyi kommunikoimaan peukkua näyttämällä, mutta ei jaksanut hengittää ilman avustusta.
– Kolme kertaa hänet siis vaivutetaan uudelleen uneen ja hengityskonehoitoa jatketaan. Isällä on korona ja ilmeisesti kaksi erilaista keuhkokuumetta. Tulehdusarvot laskevat välillä ja sitten taas nousevat. Lääkkeitä vaihdellaan. Joka kerta, kun soitan teholle, hoitajat ovat ihania ja ystävällisiä. Tekee mieli itkeä siitäkin syystä. Mitä me tehtäisiin ilman tällaista terveydenhuoltoa.
Viikon hengityskonejakson jälkeen isä pystyy hengittämään jälleen omillaan.
– Isä toipui nopeasti puhekuntoon, sitten istumakuntoon ja nyt hän on päässyt sairaalassa jo normiosastolle. Hänellä on vielä monta lääkitystä ja happiviikset. Hän oppi kävelemään eilen uudelleen. Tie toipumiseen, sekä äidillä, että isällä, on pitkä, mutta me ollaan elossa, Karoliina Pentikäinen sanoo.
Vanhemmat eivät kuuluneet riskiryhmiin. Molemmat olivat työikäisiä ja verrattain nuoria.
– Olisinko uskonut, että korona osuu meille? En. Olisinko uskonut, että se on näin vakava? En. Olinko itsekin liian optimistinen koronan suhteen ennen tätä? Olin.
