Joukko kriminologian oppineita erikoisasiantuntijoita on laatinut oman alansa oppikirjan. Vahinko, etteivät he esiinny kirjassa julkaistavien näkemysten takana yksilöinä, vaan laaja ja katkelmallinen kokonaisuus on puettu komiteatyön asuun. Ovatko oppikirjan kaikki kirjoittajat todella yhtä mieltä teoksen monitulkintaisista artikkeleista?
Tutkijat suhtautuvat kylmän viileästi asetelmaan uhri vastaan tekijä. Maallikko voisi väittää, että joissakin tapauksessa on populistista pitää uhria osittain jopa vastuullisena. Kriminologi voi kuitenkin havaita, että kulkeminen yksin öisellä kadulla päihtyneenä lisää naisten riskiä joutua rikoksen uhriksi. Sama toki koskee miehiäkin.
Tekijät toteavat: ”Jos tutkimusaineisto osoittaa riskitekijän merkityksen, se pitää paikkansa riippumatta siitä, miten vastuukysymystä halutaan pohtia.” Tutkijat käyttävät mielellään sanaa ”tapahtuma” tai ”löydös”, kun kansa nimittää asian rikokseksi. Toki: rikos ja syyllisyys varmistuvat vasta oikeusprosessin jälkeen.
Vaarojen välttämisen tematiikka tuli mainiosti joitakin vuosia sitten esille, kun militanttifeministit raivostuivat poliisin – vieläpä naisen – antamista neuvoista kanssasisarilleen, kuten edellä mainittiin: ei yksin, yöllä, houkuttelevasti pukeutuneena, puistossa, juopuneena jne. Feministit rähjäsivät, ettei niin voi vapaan maan tasa-arvoisia kansalaisia ohjeistaa, naisilla on oikeus kulkea missä ja milloin haluavat.
Kriminologia -teos pui tieteenalansa historiaa, opillisia suuntauksia ja yhteiskunnan havaintoja rikollisuudesta. Se ottaa esille suuren joukon tilastollista tietoa, mikä ei karkeaa totuutta kaihtavia hyssyttelijöitä kaikilta osin miellytä.
Esimerkiksi liki 500-sivuisen kuivaa tietoa ja analyysiä sisältävän kirjan faktat maahan muuttaneiden rikollisuudesta loksauttavat lukijan leuat auki.
Osa tänne tulleista on paljastunut rikollisiksi onnenonkijoiksi tai vaikkapa naisten alistajiksi. Avaamatta jäävät taustalla mahdolliset piilevät uskonnollisaatteelliset käsitykset miesten oikeudesta sortaa naisia kodeissa ja kotien ulkopuolella. Toki kirja selittää syy-yhteyksiä, huono-osaisuutta, jota on kuitenkin vaikea hyväksyä anteeksiannon perusteeksi.
Maailmamme ei mene aina kohti huonompaa
Yleisen uskomuksen mukaan rikollisuus lisääntyy koko ajan ja maailma muuttuu entistä turvattomammaksi. Kriminologinen tutkimus näyttää kuitenkin osoittavan, että esimerkiksi henkirikokset ovat päinvastoin vähentyneet viimeisten vuosikymmenten aikana.
Mielikuvat väkivallan lisääntymisestä heijastavat moniulotteisia moraalisia ja kulttuurisia käsityksiä, joita muovaavat paitsi rikollisuuden muutokset myös median luomat kuvat ja yhteiskunnallinen epävarmuus. Iltapäivälehtien olisi syytä käyttää harkintaa rahanhimonsa kustannuksella.
Suomessa katuväkivalta on vähentynyt viimeisten vuosikymmenten aikana, kun puolestaan työpaikkaväkivalta lähti selvään nousuun 1990-luvulla. Tuolloin turvallisuustilanne heikkeni erityisesti sosiaalitoimen ja terveydenhuollon naisvaltaisilla aloilla, ja samalla myös koetut uhkailut lisääntyivät yleisesti.
Metoo-kampanjointi ei kirjaan yltänyt ja miettiä sopiikin, mikä painoarvo olisi asetettava vaikkapa 30 vuoden takaisten tapahtumien paljastamisille.
Kansalaista ihmetyttää tiedotusvälineistä tihkuvat rikosprosessien kummallisuudet. Vasemmistolaisen oikeuskäsityksen myötä syntyi aikanaan merkillinen peitesanojen käyttö. Asioista ei saanut käyttää niiden oikeita nimiä. Juopot ja mielisairaat korvattiin arkuutta ilmentävästi, joissakin yhteyksissä kansan varkaudeksi ymmärtämä olikin luvaton haltuunotto jne.
Kirja ei käsittele oikeuslaitoksemme merkillisyyksiä. Ennen sanottiin, että Helsingin Sanomien oikaisuja-palstan lukeminen on parasta kansanhuvia.
Nyt sitä ovat oikeusistuinten laatimat – sinänsä usein merkillisten – päätöstensä vielä merkillisemmät perustelut. Joskus raiskaus oli kestänyt vain lyhyen ajan, joskus alaikäinen lapsi ei ilmaissut selvästi eriävää mielipidettä raiskaajalleen, joskus turman aiheuttanut rattijuoppo ehti ajaa oikeastaan vain lyhyen matkan jne.
”Rikostematiikka” ja Tarja Halonen
Yksi kummallisuus kirjassa liittyy mielenkiintoiseen tilastopylväikköön. Se kertoo, missä määrin maamme presidentit ovat uuden vuoden puheissaan käyttäneet rikostematiikkaan viittaavia sanoja. Esille otetaan muutamia näytteitä eri vuosikymmeniltä, mutta puututaan erityisesti vain presidentti Mauno Koiviston puheeseen 1.1.1985, jolloin hän viittasi ”rötösherrakeskusteluun”.
Itse tilastopylväikkö jää analysoimatta. Se kertoo, että erityisesti Tarja Halosen presidenttikaudella puheet ovat jatkuvasti kosketelleet rikoksiin liittyviä aihepiirejä. Kirjoittavat kiertävät huomion siltä, että 2010-luvun havaintojaksolla tematiikan esillä pito vähenee murto-osaan, ja että tämä liittyy Halosen kauden päättymiseen. Halosta voi tilastojen valossa pitää moraalisena aktivistina.
Oppikirjan olisi luullut ottavan em. tilaston analysoitavakseen. Mauno Koivisto kommentoi hyväksyvään sävyyn oikeudenkäytön tiukkenemisen. Tarja Halonen ja aatesisarensa, entinen korkeimman oikeuden presidentti Pauliine Koskelo ovat vaikuttaneet paljon aihetta koskevaan keskusteluun. Jälkimmäinen puuttui aikanaan jopa yksityisiin kansanedustajiin lainsäätäjinä.
Kirja ei kerro, mitä tuumata siitä, kun Koskelo Helsingin Sanomain lähtöhaastattelussaan kielsi vertaamasta vaikkapa raiskauksien ja talousrikosten rangaistuksia keskenään. Silti jo haastattelun seuraavassa kappaleessa hän teki tuon synnin heti itse. Talousrikokset tuntuivat olevan suurempi paha kuin raiskaukset. Tuota alan oppikirja olisi voinut projisoida aatepoliittisiin viitekehyksiin.
Kokonaisuuden kannalta rikosproblematiikan ymmärtämiseen liittyy oikeuskäsityksiämme murentavia uskottavuusongelmia. Kansa haluaisi kiristää rangaistuksia, mutta norsunluutornista asiaa ei ymmärretä. Markkinatalouden Suomessa rikos vasemmistolaisittain luettiin yhteiskunnan syyksi aikana, jolloin Neuvostoliitossa ei ollut rikollisuutta eikä ympäristöongelmiakaan.
Janne Kivivuori, Mikko Aaltonen, Matti Näsi, Karoliina Suonpää & Petri Danielsson: Kriminologia. Rikollisuus ja kontrolli muuttuvassa yhteiskunnassa. Gaudeamus 2018.
