EU on nimittäin jälleen saapunut uuteen tienhaaraan sarjassa eksistentiaalisia kriisejä, jotka sekä nakertavat unionin perustuksia että luovat uusia mahdollisuuksia.
Tähän tienhaaraan meidät ovat ajaneet koronaviruspandemia ja sen torjuntatoimenpiteet. Niiden torjuntaan on esitetty sarja toimenpiteitä, joista eniten keskustelua herättää Euroopan komission Next Generation EU -niminen ja 750 miljardin euron suuruinen EU-jäsenmaille suunnattava elvytys- ja jälleenrakennuspaketti. Toteutuessaan komission esityksen mukaan se aiheuttaisi perustavanlaatuisia muutoksia Euroopan unioniin lisääntyvän yhteisvastuun, EU:n velanoton ja mahdollisten uusien, unionin omien, veromuotojen kautta. Voidaan kiistatta todeta, että komission esitys on merkittävä, vaikkakin väliaikaiseksi tarkoitettu, askel integraation syventämiseen.
En syvenny komission esitykseen tämän enempää. Totean vain, että Euroopan unionista on luotu tietoisesti keskinäisriippuvainen järjestelmä. Mikäli Italia ajautuu konkurssiin, Saksan talous kyykkää. Saksan talouden kyykätessä, Suomen vienti romahtaa. 60 prosenttia Suomen ulkomaankaupasta suuntautuu EU-alueelle, joten lienee meillekin edullista saada talousalue kasvu-uralle. Menetetty vuosikymmen maksaa meille aika paljon enemmän, kuin nyt esitetyt vakuudet ja maksu-osuudet. Sellaista se vain on.
Siitä tienhaarasta, jossa EU tällä hetkellä on.
Keskustelua Euroopan tulevaisuudesta on käyty vuosikymmenten ajan. Hieman järjestelmällisemmin tulevaisuutta on pyöritelty Junckerin komission valkoisen kirjan pohjalta joidenkin viimeisten vuosien ajan. Seuraava askel tässä EU:n suuntaa määrittävässä keskustelussa on Conference on the Future of Europe, jonka on määrä alkaa syksyllä 2020 – pahasti koronaviruspandemian myöhästyttämänä.
Euroopan tulevaisuutta käsittelevän konferenssin on tarkoitus osallistaa yhteiskunnan kaikki toimijat aina meistä tavallisista kansalaisista EU-maiden ja -instituutioiden päättäjiin sekä kansalaisyhteiskunnan vaikuttajiin. Tällä hetkellä auki ovat vielä ainakin jossain määrin kaksi vuotta kestävän prosessin muoto, järjestämistapa ja vastuuhenkilö tai -taho. Euroopan parlamentti on esittänyt vetäjäksi Renew Europe -taustaista europarlamentaarikko Guy Verhofstadtia, mutta ilman mainittavaa vastakaikua.
Omasta mielestäni konferenssista on tehtävä kansalaiset aidosti osallistava ja omistajuuden tunnetta lisäävä prosessi, jossa meidän EU-kansalaisten ääni tulee kuulluksi. Puhun asiasta lisää tuoreessa Euroopan Suunta -podissa, jonka suosittelen täysin puolueellisesti kuuntelemaan ja sisäistämään.
Mielestäni meillä on kaksi enemmän tai vähemmän realistista pääsuuntaa, ja niiden sisällä lukemattomia ratkaistavia nyansseja, valittavana. Ensimmäinen niistä on stagnaation tie eli nykyisen kriisien kautta tapahtuvan ja pakon saneleman kehityksen jatkaminen, johon syyllisiä ovat ensisijaisesti EU-jäsenmaiden kansalliset päättäjät. Toinen niistä on tie, joka vaatii enemmän rohkeutta ja päätöksentekokykyä, mutta se haastaa päättäjät kriisien välissä(kin). Tämän jälkimmäisen tien kulkeminen vaatii laadukkaan ja linjakkaan keskustelun, jonka aikana kartoitetaan EU-kansalaiset tyydyttävä linja Euroopan tulevaisuudesta.
Teidän ei varmasti tarvitse arvailla, kumpaa risteyksessä valittavista poluista pidän järkevänä.
Voin luetella lukemattomia syitä sille, miksi meidän on vaadittava päättäjiltämme enemmän rohkeutta ja uskallusta Euroopan tulevaisuuden määrittämiseksi. Haluan kuitenkin jakaa niistä yhden, joka kenties resonoi myös tämän alustan lukijakunnassa edes jollain tasolla.
Olemme viimeisten vuosikymmenten aikana siirtyneet kylmän sodan kaksinapaisesta maailmasta Yhdysvaltojen hegemonian kautta moninapaiseen maailmaan, jossa suurvaltoja tai ainakin voimakkaita valtioita on useita. Valitettavasti voimapelureista yksikään ei kuulu Euroopan unioniin enkä ainakaan minä lue ulkopoliittisesti varsin heikkoa unioni yhdeksi niistä.
Läntisten arvojen lipunkantaja Yhdysvaltojen käpertyminen itseensä ja vetäytyminen kansainvälisistä instituutioista, oli niistä mitä mieltä tahansa, on meille eurooppalaisille äärimmäisen huolestuttava trendi. Meillä on paljon menetettävää, kun Kiinan ja Venäjän kaltaiset itsevaltaisten johtajien hallitsemat maat täyttävät Donald Trumpin jättämää globaalia valtatyhjiötä.
Jokainen meistä saa olla mitä mieltä haluaa Euroopan unionista, mutta minä haluan kysyä kaikilta unionia toistuvasti kritisoivilta ja sen kehittämistä vastustavilta: Mikä on se realistinen ja edes hieman toivoa suomalaisille jättävä vaihtoehto, jos se ei ole EU?
Ainakaan minä en usko, että suomalaisten etu on moninapainen maailma, jossa Euroopan unioni ei ole yksi voimapelureista. Kukaan meistä ei halua nähdä maailmaa, jossa Vladimir Putinin, Donald Trumpin, Xi Jinpingin ja Recep Tayyip Erdoganin kaltaiset suurvaltojen johtajat neuvottelevat pienten (EU-)maiden ohitse ja ylitse ja erilaiset etupiirijaot tekevät paluunsa. Yhdysvallat ei tällä hetkellä estä tätä kehitystä vaan tukee sitä Trumpin diilien ja ydinkoepuheiden kautta. Vain typerimmät meistä kuvittelevät, että Suomi jäisi heikon EU:n kanssa voittajien joukkoon tässä pelissä.
Meillä on kuitenkin vaihtoehto. Se on voimakas ja yhtenäinen Euroopan unioni, jolla on ulkopoliittista toimivaltaa ja muskeleita nykyistä merkittävästi enemmän. Euroopan unioni, joka voi pistää hanttiin populistisille ja itsevaltaisille johtajille ja niille ulkoisille uhille, joita tälläkin hetkellä kummittelee rajoillamme. Ensimmäinen kiltti suurvalta.
Europarlamentaarikko Guy Verhofstadtia mukaillen totean, että me tarvitsemme oikean Euroopan unionin emmekä löyhää talousliittoa. Jäsenmaiden päättäjien on laitettava pelkonsa syrjään ja luotettava toisiinsa maailmassa, jossa luottamuksenarvoisia tahoja on niin vähän. Tähän väylän tarjoaa Conference on the Future of Europe, jos tilaisuuteen uskalletaan tarttua.
