Viidettä vuotta jatkuva hyökkäyssota Ukrainaa vastaan on brittiläisen ex-suurlähettiläs Nigel Gould-Daviesin mukaan jo nyt Venäjän pisin jatkuva laajamittainen sota sitten 1700-luvun ja yksi maailman pisimmistä naapurivaltioiden välisistä sodista vuoden 1945 jälkeen. Sota ei ole päättynyt, vaikka viime vuonna hyökkääjä onnistui valtaamaan vain alle yhden prosentin Ukrainan kokonaispinta-alasta.
– Sodan syy ei ole viimeisten neljän vuoden aikana muuttunut. Venäjä pyrkii alistamaan Ukrainan, ja Ukraina on päättänyt sitä vastustaa. Nämä kannat ovat edelleen yhteensovittamattomia, International Institute for Strategic Studies -ajatushautomon tutkijana nykyisin toimiva tohtori Gould-Davies toteaa analyysissaan.
Sota päättyy hänen mukaansa vasta silloin, jos Venäjä voittaa tai tunnustaa, että se ei voi voittaa. Sodan voittamiseen se ei nyt kykene, ja kyvyttömyyttään se ei ole valmis myöntämään.
– Se ei aio tinkiä tavoitteistaan, joten sen on lisättävä niiden saavuttamiseksi tarvitsemiaan resursseja. Tämä on kulutusstrategia: jatkuvan, ylivoimaisen massan ja tulivoiman tuottaminen vihollisen murskaamiseksi. Se on strategiana päinvastainen kuin alkuperäinen hyökkäyssuunnitelma, jossa Kiova oli määrä vallata muutamassa päivässä. Massa on korvannut nopeuden, Gould-Davies arvioi.
Vaikka Venäjän väkiluku on yli kolme kertaa suurempi kuin Ukrainan ja maan on talous yli kymmenen kertaa suurempi, tämäkin strategia on toistaiseksi epäonnistunut. Harva venäläinen on hänen mukaansa aidosti innostunut sodasta, ja tämä on pakottanut Kremlin jatkuvaan tasapainoiluun. Maa käy ensimmäistä kertaa nykyhistoriassa suurta sotaa yksinomaan sopimussotilaiden voimin – mukana myös rikollisia, narkomaaneja ja noin 15 000 pohjoiskorealaista. Syyskuussa 2022 toteutettu osittainen mobilisointi herätti kuitenkin niin laajaa vastustusta, että uutta todennäköisesti yritetään vain pakon edessä.
– Toinen syy Venäjän epäonnistumiseen on lännen Ukrainalle antama taloudellinen ja materiaalinen tuki. Tuki tulee nyt pääosin Euroopasta. Euroopan ylivoima Venäjään nähden – yli kymmenkertainen taloudellisesti ja yli kolminkertainen väestömäärältään – on erikoisen symmetrisesti lähes identtinen verrattuna Venäjän ylivoimaan suhteessa Ukrainaan. Eurooppa käyttää sotaan paljon pienemmän osan resursseistaan kuin Venäjä tai Ukraina. Se pystyy antamaan paljon enemmän, Gould-Davies painottaa.
Sota ei ole hänen mielestään suinkaan pattitilanteessa, kuten usein väitetään, vaan maalla, merellä, ilmassa, pakoterintamalla ja resurssien maantieteellisessä jakautumisessa se päinvastoin jatkaa eskaloitumistaan. Sama koskee taistelukentällä tapahtuvaa vallankumousta, jossa miehittämättömien järjestelmien ja tekoälyn vaikutuksia ei vielä edes täysin ymmärretä.
Avainrooliin nousee Gould-Daviesin mukaan seuraavassa vaiheessa kolme strategista kysymystä: uskaltaako Kreml toteuttaa uuden pakkomobilisaation, miten paljon ja kuinka nopeasti Naton eurooppalaiset jäsenmaat päättävät nostaa puolustusmenojaan ja missä lopulta kulkee raja sen suhteen, miten Kiina on valmis tukemaan Venäjää.