”Ukrainan terroripommitukset uhkaavat Venäjän energiainfrastruktuuria ja venäläisten siviilien henkiä. Nato-maat kuten Suomi, Viro, Latvia ja Liettua ovat mitä ilmeisimmin tarjonneet ilmatilansa Ukrainan iskulennokkien käyttöön Venäjän ilmapuolustusten kiertämiseksi. Vähintäänkin ne ovat osoittaneet olevansa haluttomia tai kyvyttömiä torjumaan ilmatilassaan lentäviä lennokkeja. Tämän johdosta Venäjä tulee varautumaan siihen, että sen on siviilien ja oman infrastruktuurinsa suojelemiseksi jatkossa tuhottava tarpeen vaatiessa niitä uhkaavat lennokit ja muut aseet niiden toisten valtioiden ilmatilassa, jotka eivät lennokkeja kykene torjumaan tai halua torjua. Venäjä tulee käyttämään operaatioissa tarvittavia voimakeinoja. Kyse ei ole sotilaallisista toimista kyseisiä valtioita vastaan vaan yksinomaan venäläisten siviilien ja siviili-infrastruktuurin välttämättömästä suojelemisesta. Venäjä katsoo mahdollisen puuttumisen näihin toimiin sotilaalliseksi toiminnaksi Venäjää vastaan. Olemme valmiita pidättäytymään tällaisista operaatioista, mikäli mainitut Nato-maat sitoutuvat yhdessä Venäjän kanssa valvomaan, ettei niiden ilmatilaa käytetä hyökkäyksiin Venäjälle sekä torjumaan mahdolliset tällaiset lennokkien tunkeutumiset niiden ilmatilaan. Olen ohjeistanut Venäjän edustustoja kyseisissä naapurustomme maissa antamaan esitykseni tiedoksi näiden valtioiden ulkoministeriöille ja odotamme vastauksia. Venäjä tuomitsee jyrkästi vastakkainasettelun, johon Ukrainan kasvava sotilaallinen toiminta on johtanut ja toivoo Suomen ja Baltian maiden liittyvän mukaan keskusteluihin rauhan ja vakauden palauttamisesta Itämeren alueelle.” – Vladimir V. Putin.
Yllä oleva linjaus ei ole todellinen, mutta se ei myöskään ole kaukaa haettu. Ukrainan drooni-iskut, Naton sisäinen epävarmuus ja Yhdysvaltain huomion siirtyminen Lähi-itään ovat luoneet tilanteen, jossa Kremlin suorastaan kannattaa testata painostusta Itämeren alueella.
Syyllinen on Venäjä
Ukraina on tehnyt viime aikoina onnistuneita iskuja Venäjän öljylaitoksiin Suomen lähellä. Kohde on luonnollinen ja oikeutettu. Itämeri on Venäjän öljykaupan pääväylä eikä Eurooppa ole pystynyt estämään varjolaivaston kulkua alueella riittävästi. Kyse on Ukrainan puolustustaistelusta. Syyllinen siihen, että lennokkeja on välillä harhautunut tännekin on hyökkääjä eli Venäjä. Hyökkäyksillä moukaroidaan Venäjän sotatalouden ydintä.
Julkisuudessa on välillä väläytelty, että Suomen pitäisi kieltää Ukrainaa toimimasta tavalla, jossa sen lennokkeja voi tänne päätyä. Tässä hukataan perspektiivi. Ukrainan iskujen volyymi on ollut valtava. Puolustusvoimien mukaan Suomen lähelle on isketty viime aikoina peräti 2500 lennokilla. Se, että näistä vain joitakin on harhautunut Suomeen ja Baltiaan kovassa elektronisen häirinnän ympäristössä on suoraan sanottuna yllättävän vähän. Suomen valtiojohto on pitänyt päänsä kylmänä kuten tilanteeseen kuuluukin.
Meidän on kuitenkin tunnustettava, että käynnissä on samaan aikaan Moskovan propagandan kannalta täydellinen myrsky. Venäjällä on ollut jo hetken kyky ja tahto nostaa panoksia Itämeren alueella. Nyt siihen on myös syntynyt ihanteellinen tilaisuus.
Mahdollisuus hahmottuu Moskovassa
Yhdysvaltain sota Iranissa on malliesimerkki siitä, miten taktinen nerokkuus ja sotilaalliset voitot eivät käänny automaattisesti strategisiksi lopputuloksiksi. Valkoisella talolla ei selvästikään ole ollut selkeää strategiaa poliittisista tavoitteista, joihin sodan haluttaisiin päättyvän. Vaikka Yhdysvallat julistaisi pääsiäisen jälkeen, että sota on voitettu, olisi yhä täysin Iranin pappishallinnon päätettävissä, miten pitkään kriittisiä ampumatarvikkeita polttava ja Yhdysvaltain tärkeimpiä sotilaallisia kykyjä sitova sotku jatkuu ja heiluttaa pörssikursseja ja energiamarkkinoita.
Ylimääräisen bonuksen Kreml on saanut Valkoisen talon viime päivien Nato-puheista. Presidentti Trump ja puolustusministeri Pete Hegseth ovat molemmat kyseenalaistaneet Yhdysvaltain sitoutumisen Natoon. Kyse on lopulta tutusta retoriikasta, jonka ensisijaiden kohde on kotiyleisö. Iranin tilannetta yritetään epätoivoisesti saada sälytettyä muiden syyksi ennen kongressin välivaaleja. Yhdysvalloissa ei piitata siitä, että yhteisen puolustuksen pelotteen merkitys rapautuu, jos Nato-maiden kansalaisten ja vihollistemme usko siihen heikkenee.
Yhdysvaltain huomion kääntyminen Lähi-itään on siirtänyt Ukrainan neuvottelut vaaralliseen suvantoon. Valkoisella talolla ei näytä olevan enää rahtustakaan aiemmin havaitusta tahdosta sorvata edes jonkinlaista loppua sodalle. Venäjään ei puolestaan ole vieläkään sattunut tarpeeksi, että sellaista tahtoa löytyisi. Sekin on tunnustettava, ettei Moskova sen paremmin kuin Kiovakaan pysty saavuttamaan sotilaallisesti suuria muutoksia rintamalla.
Jos ja kun muutosta ei voi saada taistelukentällä, on sitä haettava muualta. Ukraina pyrkii nakertamaan Venäjän sotakoneen perustaa iskemällä talouteen. Venäjä haluaa taas hajottaa Ukrainan tukijoiden rivit.
Kremlissä seurataan herkästi nykyisenkaltaisia viitteitä puolustusliiton sisäisistä ongelmista. Tilaisuudet ruokkia niitä jätetään harvoin käyttämättä. Hyökkäyssota Ukrainassa on osoittanut, että Putinin Kreml sortuu yhä herkemmin virhearvioihin, jotka perustuvat kehnoihin tiedustelutietoihin ja silkkaan toiveajatteluun.
Niin uskomattomalta kuin Vladimir Putinin uhkaus ulottaa ”venäläisten siviilien ja infrastruktuurin suojelua” Suomen rajojen sisäpuolelle kuulostaakin, on tällainen propagandaoperaatio valmisteilla ja osin jo käynnissäkin. Se, miten pitkälle hanke viedään, on todennäköisesti lopulta kiinni vain Putinista.
Haukkoina tunnetut venäläispoliitikot ovat syyttäneet viime päivinä Suomen liittyneen sotaan Venäjää vastaan ja esittäneet tuulesta temmattuja tarinoita siitä, miten lennokkeja on saatettu laukaista todellisuudessa Suomesta.
Esimerkiksi venäläissenaattori ja entinen tiedustelumies Vladimir Dzabarov totesi jo, että Venäjällä olisi täysi oikeus ampua lennokkeja alas Suomen ilmatilassa venäläisten suojelemiseksi. Gazetan mukaan Dzabarov korosti, ettei asia koske vain Suomea vaan myös Baltiaa.
Palataanpa Vladimir Putinin kuvitteelliseen tiedotustilaisuuteen.
Tällaisen uhkauksen virallinen esittäminen ei maksaisi Venäjälle nykytilanteessa enää juuri mitään suhteessa siihen kaaokseen, jota se voisi Itämeren alueen valtioissa aiheuttaa. Laukaustakaan ei myöskään tarvitsisi ampua tai joukkoja siirtää. Entisestään alamaissa kriisien takia oleva kuluttajien luottamus laskisi yhä syvemmälle ja Suomi-investointien maariskeihin lisättäisiin taas yksi kerroin. Tämä valaisi meille juuri sellaista sisäpoliittista hajaannusta, jota Moskovassa rakastetaan.
Olemmeko valmiina?
Euroopan Nato-maiden helmasyntinä on jo pitkään ollut reaktiivisuus. Tämä on näkynyt kiusallisesti siinä, miten Venäjän likaisiin temppuihin tai Yhdysvaltain oikkuihin on vastattu – tai jätetty vastaamatta. Kyse on etenkin vanhoihin Euroopan valtamaihin pesiytyneestä kultuurista. Se on perua kylmän sodan jälkeiseltä oman puolustuksen alasajon ajalta. Maineikas amerikkalaistutkija Andrew Michta on luonnehtinut osuvasti Euroopan tulleen lihavaksi ja sekoittaneen sen voimaan.
Suomi on uusi Nato-maa, jonka profiili on poikkeuksellinen. Olemme pitäneet 1990-luvulta lähtien kovan sodankäynnin kykymme yllä ja uhka-arviomme kirkkaana silloinkin, kun poliittinen johtomme on heittäytynyt naiiviksi Venäjän suhteen.
Niin meillä kuin liittolaisillammekin soisi olevan suunnitelman sen varalle, miten toimimme, jos Moskova päättää kiristää propagandaruuvia lennokkien kanssa. Myös siihen on varauduttava, että uhkaukset pannaan jossain muodossa toteen.
Meillä olisi nyt paikka ajaa Natossa ennakoivia toimia Venäjää vastaan.
Onko mahdoton ajatus, että puolustusliitto kerrankin yllättäisi Venäjän ja esimerkiksi sijoittaisi taistelukykyisen hävittäjäosaston Suomeen kiertävillä vastuilla Baltian ilmavalvontaa suorittavien koneiden tapaan? Tämä kääntäisi Venäjän uhittelun sitä itseään vastaan.
Vanha ajatus siitä, että Venäjä rauhoittuu, kun sitä ei provosoida, on osoittautunut vääräksi.
Venäjä ei tarvitse sotaa horjuttaakseen Suomea. Riittää, että se onnistuu murentamaan luottamuksen turvallisuuteemme ja liittolaisiin.
Odotammeko jälleen, että Moskova tekee ensimmäisen siirron, vai yllätämmekö tällä kertaa itse?