Viime viikolla Suomen ulkopoliittinen johto kokoontui Helsinkiin suurlähettiläskokoukseen arvioimaan maailman tilaa. Vuosittainen kokous oli tällä kertaa erityisen mielenkiintoinen, sillä saimme kuulla ensimmäisiä valtiojohdon syväluotaavia arvioita Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan suuntaviivoista sitten Venäjän hyökkäyssodan alkamisen ja Nato-jäsenyyden hakemisen.
Luonnollisesti keskustelujen ytimessä oli Venäjä. Puheenvuoroissa reflektoitiin erityisesti sitä, miten Venäjän hyökkäyssota ja sen myötä Suomen turvallisuudelle kasvanut uhka ajoivat Suomen Natoon. Kyse ei ollut niinkään siitä, että Suomessa olisi koettu huolia tai jopa pelkoja Venäjän välittömästä meihin kohdistuvasta sotatoimesta. Kevät-kesällä tehty johtopäätös perustui ennen kaikkea ennakoivaan riskinhallintaan ja siihen, että Venäjään liittyvät uhkakuvat oli otettava aiempaa vakavammin. Aiemmat pidäkkeet – kansallinen puolustus, kansainvälinen oikeus ja läheinen puolustusyhteistyö Nato-maiden kanssa – arvioitiin riittämättömiksi uudessa tilanteessa.
Vain Naton luoma pidäke artikla viiden ja ydinaseiden kautta voisi siis tarjota Suomelle riittävän turvan. Naton ulkopuolella Suomen akuuttina uhkana ei välttämättä olisi niinkään ollut suora sotilaallinen yhteenotto Venäjän kanssa, vaan merkittävä turvallisuuspoliittisen liikkumatilan heikentyminen. On mahdollista kuvitella esimerkiksi tilanne, jossa Venäjä olisi käynnistänyt Suomen suunnalla rajatun sotilaallisen tai muun operaation, jonka jälkeen se olisi vaatinut potentiaalisia auttajia perääntymään ydinase- tai sotilasretoriikkaan vedoten. Ilman Nato-jäsenyyttä ulkoisen avunsaanti ei olisi taattua tällaisessa tilanteessa ja Venäjä olisi voinut käyttää tätä epävarmuutta heikentääkseen Suomen asemaa.
Muun muassa yllä mainitun kaltaisia skenaarioita jäsenyytemme ehkäisee jatkossa. Kyse on siis pohjimmiltaan Venäjä-suhteemme hallinnasta ja kytkeytyy sellaisenaan pitkään perinteeseen siitä, miten meidän tulisi itänaapurimme ja sen mahdollisesti meille muodostavan uhan kanssa elää. Suomi on läpi itsenäisyytensä ajan hakenut siedettävää ja hallittavaa tasapainoa suhteessa itänaapuriinsa. Historian saatossa Suomi onkin etsinyt tällaisia ratkaisuja, kuten esimerkiksi reunavaltiopolitiikka 1930-luvulla, tukeutuminen Saksan apuun jatkosodassa 1940-luvulla, nojautuminen puolueettomuuspolitiikkaan kylmän sodan kaudella tai läntisen puolustusyhteistyön syventäminen vuodesta 2014 alkaen – ja nyt Nato-jäsenyyden hakeminen keväällä 2022.
Mielikuvaksi syntyy väistämättä ajatus siitä, että Venäjä olisi Suomelle toistuva uhka ja että turvallisuuspolitiikkamme on jo lähes sadan vuoden ajan pyörinyt tämän kysymyksen ympärillä. Ex-suurlähettiläs René Nyberg on kuvannut Venäjän olevan Suomen ulkopolitiikan ratkaisematon dilemma. Tämä on totta siinä määrin, että meillä on vain rajallinen vaikutusvalta Venäjän suunnan osalta. Edes Nato-jäsenyys ei valitettavasti tarkoita Suomen turvallisuuspolitiikalle autuuden päätepistettä suhteessa Venäjään – varsinkin kun sen nykyhallinnolla on valmius käydä avointa hyökkäyssotaa naapuriaan vastaan.
Lähitulevaisuudessa näyttääkin siltä, että kohtaamme vanhat ongelmat lähinnä uudessa kontekstissa osana liittokuntaa. Väistämättä muutokset heijastuvat Venäjä-politiikkaamme jatkossa. Onkin ollut mielenkiintoista seurata viimeisen puolen vuoden ajan Suomessa viriävää keskustelua Venäjä-suhteistamme. Venäläisten raakuus Ukrainassa on ymmärrettävästi avannut historiallisia arpia, jotka pohjautuvat Suomeen historialliseen muistiin sotavuosista.
Tunteiden kirjoon ovat kuuluneet varmastikin monilla yhdistelmä pelkoa, vihaa ja ennen kaikkea pettymystä Venäjää kohtaan. Kovalta itsekritiikiltä emme myöskään ole välttyneet. Vuosikymmenten kylmän sodan jälkeinen Venäjä-politiikka on nähty sinisilmäisenä, jossa riskit ja ikävät tosiasiat sivuutettiin täysin. Vain neljä päivää sodan alkamisen jälkeen Helsingin Sanomien pääkirjoitus julisti, ettei Suomella ole erityistä ymmärrystä Venäjästä, koska valtiojohto ei ennakoinut sotaa. Samanlaista itseruoskinnan kaikua oli havaittavissa pääministeri Sanna Marinin puheessa suurlähettiläskokouksessa, jossa hän totesi, miten meidän olisi kenties pitänyt kuunnella Venäjän osalta tarkemmin Baltian maita.
Reflektointi ei ole jäänyt vain valtion virallisen Venäjä-linjan arviointiin vaan on levinnyt yhteiskunnan laajemmillekin tasoille. Tarkastelun kohteena ovat nyt myös ne käytännöt, joita Venäjä-tutkimukseen on liitetty. Tutkijoiden piiristä on kantautunut ääniä, joiden mukaan Venäjää koskevaa tutkimusta on pyritty suitsimaan joko suoraan tai epäsuoraan niin, että tutkijoiden on täytynyt opetella ”maan tapaan” sopivat narratiivit itänaapurin kehityksestä ja siihen liittyvistä ikävistä asioista.
On sanomattakin selvää, että itsereflektio Venäjän suhteen on tarpeen ja terveellistä. Samaa tehdään nyt monissa muissakin pääkaupungeissa. Suomen osalta kritiikkiä voidaan antaa sen osalta, ettemme malttaneet aikaisemmin päästää irti toiveikkuudesta Venäjän suhteen. Vaikka pyrkimys aktiivisesti rakentaa ennakoitavuutta idän ja lännen suhteisiin onkin ollut jalo, aika ei lopulta ollut tälle oikea. Kuten Max Jakobson on joskus todennut, ulkopoliittinen aktiivisuus tai passiivisuus eivät kumpikaan voi olla itseisarvoja, sillä kykymme edistää asioita riippuu vallitsevien kansainvälisten olosuhteiden luomista reunaehdoista. Tämä on karu muistutus varsinkin pienimmille valtioille.
Suhtaudun kuitenkin myös varauksella sellaiseen ajatteluun, jossa koko Suomen Venäjä-politiikka nähdään epäonnistuneena vain siksi, ettemme voineet estää helmikuun hyökkäyssotaa tai ennustaneet sitä aiemmin. Asiat on syytä laittaa mittasuhteisiin eikä tämä tarkoita sitä, etteikö Suomella olisi kokemusta venäläisten kanssa toimimisesta. Suomella on ollut poikkeuksellisen tiheä ja läpileikkaava pääsy Venäjän vallan korkeimmille asteille. Erilaiset valtiontason kontaktit ja niistä nouseva kokemus ovat tehneet Suomesta kiinnostavan kumppanin lännessä. On myös syytä huomioida, että Suomi on voinut saavuttaa nämä verkostot ja yhteydet ilman korruption tahraa. Mikäli näin ei olisi, ei Suomi olisi sellainen valtio, jolle esimerkiksi Yhdysvallat olisi viimeiset 20 vuotta myynyt sen parhainta sotilasteknologista osaamistaan.
Suomen Venäjä-suhteesta kertoo sekin kovasti, ettemme koskaan muun Euroopan tavoin luopuneet asevelvollisuudesta tai supistaneet puolustusvoimia olemattomaksi toimijaksi – Venäjän uhkaan on vähintäänkin kabineteissa varauduttu aina. Kun turvallisuusympäristö heikentyi vuoden 2014 jälkeen, ei tämä uhkakuva muuttunut. Ongelmaksi muodostui pikemminkin se, että valtiojohdon ja kansalaisten välinen tilannekuva uhkakuvien laadusta ja todennäköisyydestä jäi kenties liian leveäksi. Vaikka varmasti myös poliittiset johtavat kokivat kaikkien suomalaisten tavoin yhtä lailla sokin helmikuun 24. päivä.
Suomen Venäjä-politiikka elää nyt formatiivisia aikoja ja sen lopullinen muoto on sidonnainen Ukrainassa käytävään sotaan. Lopputuloksesta riippumatta on kuitenkin varmaa, etteivät suhteet palaa entiselleen ja elämme tällä hetkellä totaalista murrosta Venäjä-suhteessamme: käytännössä diplomaattinen kanssakäyminen on ajautunut minimiin, taloussuhteet katkenneet, kulttuuri- ja kansalaisyhteistyö huventunut pois.
Vaikka Venäjä-politiikastamme putoaakin nyt paljon pois – kuten presidentti Sauli Niinistö huomautti suurlähettiläskokouksessa – harkitsevan linjan tilalle ei kuitenkaan kannata asettaa uhon päälle rakentuvaa linjaa. Tämä ei tarkoita, etteikö Suomen tulisi jämäkästi tukea Ukrainaa tai olla vaatimassa pakotteiden asettamista. Kyse on siitä, että yhteistä rajaa ja sotilaallista läheisyyttä Venäjän kanssa emme pääse pakoon. Suomen kansallinen turvallisuus ei parane sillä, että sen perustaksi tulee avoin vihanpito. Ja vaikka Suomen ja Venäjän suhteissa onkin ongelmansa, niiden parissa työskennelleet tietävät myös sanoa, että näistä huolimatta kanssakäymistä on varsinkin ennen sotaa pääosin sävyttänyt asiallisuus ja vuoropuhelu. Edessämme on vielä aika, jolloin itä ja länsi joutuvat istumaan alas ja silloin asialliselle linjalle on varmasti kysyntää.
Näin ollen Suomen Venäjä-suhde asettuu vanhojen ja uusien oppien välimaastoon. Yhteinen raja luo tarpeen hoitaa käytännön asioita ja ylläpitää sen turvallisuutta jatkossakin. Sotajalalla oleva Kreml puolestaan ohjaa panostamaan sotilaalliseen pidäkkeeseen kansallisesti ja Natossa. Maantieteen tuomat välttämättömyydet sekä pyrkimys välttää eskalaatiota ovatkin lähitulevaisuudessa Venäjä-suhteemme ydintä. Vuosien kokemus ja pääsy venäläisten pakeille kannattaa toistaiseksi jättää hyllylle, mutta näitä kannattaa pitää valmiudessa, kun niiden aika joskus koittaa.
Sekin on hyvä pitää mielessä, että vaikka keskuudessamme on enää vähän niitä, jotka ovat itse sodan kauhut kokeneet, ei tämä tarkoita sitä, että nuoremmilla sukupolvilla olisi varaa unohtaa menneisyyttä. Eskalaation vaara on yhä todellinen, Venäjä arvaamaton ja Ukrainassa vallitsee muun muassa ydinkatastrofin uhka. Aikaa kannattaakin käyttää nyt yhtä paljon sekä pidäkkeiden rakentamisen lisäksi myös mahdollisten ulospääsyteiden hahmotteluun.
