Vappu on täällä jälleen. Haalareissaan riekkuville opiskelijoille ja suurimmalle osalle suomalaisista se on karnevaalipäivä, kupliva kevään juhla. Muualla maailmassa vappu on yhä tiukasti poliittisen vasemmiston merkkipäivä. Sosialistien ja kommunistien kansainvälinen yhteistyöjärjestö Toinen internationaali julisti vapun yleiseksi mielenosoituspäiväksi vuonna 1899.
Toki tätä perinnettä vaalitaan meilläkin. ”Työväen vappukulkue” kulkee Hakaniemestä Pitkänsillan yli Helsingin keskustaan. Eri puolueilla ja ryhmillä on marssilla omat lippurivistönsä, banderollinsa ja paikkansa. ”Työväen vapun” varsinaisten järjestäjien (vasemmistoliitto ja SDP nuorisojärjestöineen sekä SAK) lisäksi mukana marssilla on sekalainen joukko aktivistijärjestöjä sekä esimerkiksi Suomen kommunistinen puolue SKP. Ohjelmassaan tämä pienpuolue peräänkuuluttaa järjestelmätason muutosta, mikä edellyttää: ”… ankaraa kamppailua ja luokkataistelua oikeistolaisia voimia, suuren rahan valtaa ja kapitalismia vastaan.” Lopullisena tavoitteena on ”… uudenlainen inhimillinen sivilisaatio, sosialismi ja kommunismi.”
Nykyinen SKP syntyi laitavasemmiston monivaiheisen hajoamisen seurauksena 1990-luvun puolivälissä. Vanhan, alkuperäisen SKP:n ja sen peitejärjestön SKDL:n raunioille rakennettiin myös vasemmistoliitto. Iso osa jyrkän linjan kommunisteista päätyi lopulta sen jäseniksi. Tunnettu esimerkki on taistolainen Jaakko Laakso, joka on laulanut Moskovan lauluja koko elämänsä. Hän toimi vasemmistoliiton kansanedustajana kaksikymmentä vuotta.
Myös Suomen itsenäisyyspäivänä 6. joulukuuta marssitaan. Vuodesta 1951 alkaen ylioppilaiden soihtukulkue on kulkenut Helsingissä Hietaniemen hautausmaalta Senaatintorille. Perinteen taustalla on kokoomusta lähellä ollut, lyhytikäiseksi jäänyt Akateeminen Vapauden Liitto. Viime vuosina tunteita on kuumentanut niin sanottu 612-kulkue. Tarkkaan ei tiedetä, keitä kaikkia tälle kansalliskonservatiiviseksi, laita- tai äärioikeistolaiseksi luonnehditulle marssille osallistuu. Ainakin mukana on Sinimusta Liike, pienpuolue, joka tavoittelee järjestelmätason muutosta. Etnonationalismi tai rotutietoisuus ovat aatteen ytimessä eikä haikailua fasismin kaltaisen yhteiskunnan perään salata. Yksi fasistisen yhteiskunnan piirre oli muuten työmarkkinoiden korporatismi. Se on ollut voimissaan Suomessa ilman Sinimustaa Liikettäkin. Tämä ei ole ainoa vasemmistolainen elementti Sinimustan Liikkeen poliittisissa tavoitteissa eikä siinä ole mitään uutta. Sosialismia se oli kansallissosialismikin.
Siinä missä jyrkempi ja maltillisempi isänmaallinen oikeisto marssivat itsenäisyyspäivänä erikseen, valtavirtavasemmistolaisille ei tunnu olevan mikään ongelma marssia vappuna samassa kulkueessa SKP:n ja muiden ääriainesten kanssa, toki erillisinä osastoinaan. Kun vuonna 2024 tuli julki tieto, että muutama perussuomalaisten kansanedustaja aikoi osallistua 612-kulkueeseen alkoi kovaääninen kuohahtelu. Useista poliittisista puolueista ja jopa valtiojohdosta kuului paheksuntaa.
Allekirjoittaneen on hivenen vaikea ymmärtää, miksi vappumarssille osallistuminen samassa kulkueessa ääriliikkeiden kanssa on ihan ok – siis jos isoa järjestelmämuutosta ajavan sirpalepuolueen kanssa marssiminen itsenäisyyspäivänä tuomitaan. Kaksoisstandardit laitaoikeiston ja laitavasemmiston suhteen näkyvät suomalaisessa keskustelussa toki koko ajan muutenkin.
Talous- ja arvoliberaalina individualistina ja sananvapausmiehenä kannatan laajaa ilmaisunvapautta kaikille, myös politiikan kollektivistisille laidoille tai ääripäille, vaikka ne ovat minulle vieraita aatteita. Minua ei haittaa kenenkään marssimiset missä tahansa joukoissa – niin kauan, kun toiminta on väkivallatonta.
Pohditaanpa vähän vappumarssin maantiedettä. Muutama sata metriä ”Työväen vappukulkueen” järjestäytymispaikasta Helsingin Hakaniementorilla on Helsingin työväentalo. Illalla 26. tammikuuta 1918 sen katolle nostettiin punainen lyhty merkiksi vallankumouksen alkamisesta. Punakaarti marssi Pitkänsillan yli keskustaan ja otti vallan Helsingissä. Suomen sosiaalidemokraattinen puolue oli päättänyt ryhtyä aseelliseen kapinaan. Seurauksena oli kymmeniä tuhansia ihmishenkiä vaatinut inhimillinen katastrofi.
Siloteltu kuva
Suomettumisen vuosien ja yleisen vasemmistohegemonian myötä historiankirjoituksessa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa yleensäkin on vallinnut erikoislaatuinen peittelyoperaatio, mitä vuoden 1918 sodan syntyyn tulee. Sankka joukko historioitsijoita sun muita skribenttejä on iskostanut suomalaisten mieliin siloteltua kuvaa, jolla häivytetään sodan varsinaista syytä, SDP:n päätöstä kaapata valta ja alkaa rakentaa sosialistista Suomea. Tämän tosiasian vähättelemiseksi on loihdittu esiin narratiiveja elintarvikepulasta, yleisestä epävakaudesta, valtatyhjiöstä ja milloin mistäkin muusta syystä sodalle. Vuonna 1918 oli levotonta kaikkialla Euroopassa, samoin oli pulaa, nälkää ja yleistä kurjuutta. Tästä huolimatta useimmissa maissa vasemmisto ei päätynyt ajamaan poliittisia tavoitteitaan väkivallalla. Suomessa se päätti tehdä juuri niin.
Otetaanpa esimerkki harhaanjohtavan tiedon levittämisestä. 1990-alkupuolella opiskelin Helsingin yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa. Oikeushistorioitsija Jukka Kekkonen kertoi opiskelijoille proseminaarissa, että vuonna 1918 vasemmisto tavoitteli Suomeen valtiosääntöä, johon oli otettu vaikutteita erityisesti Sveitsin perustuslaista. Ei mitään hätää siis! Hyvän puolella oltiin! Voi hyvänen aika.
Ei luulisi olevan uutinen kenellekään, että Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa maissa oli muodollisesti voimassa perustuslait, jotka takasivat ihmisille kaiken mahdollisen hyvän ja kauniin, esimerkiksi sananvapauden. Todellisuus oli täysin päinvastainen. Näillä perustuslaeilla ei ollut mitään käytännön merkitystä. Siitä Kekkonen ei meille opiskelijoille seminaarissa sanonut mitään. On itsestään selvää, että jos punaiset olisivat voittaneet vuonna 1918 Suomesta olisi tullut syntymässä olleen Neuvostoliiton osa tai vähintäänkin vasallivaltio. SDP:n eduskuntavaaliehdokkaanakin ollut Jukka Kekkonen on malliesimerkki vasemmistolaisesta yliopistomiehestä, jonka sanomisiin olen oppinut olemaan luottamatta. Hänen kaltaisiaan puoluepukareita ja muita vasemmistoaktivisteja ovat Suomen yliopistot täynnä. Journalistit tarjoavat heille auliisti näkyvyyttä vuodesta toiseen, mitä voidaan usein kutsua silkaksi disinformaation levittämiseksi.
Siirtyminen markkinataloudesta ja parlamentaarisesta demokratiasta sosialismiin oli vasemmiston tavoitteena myös toisen maailmansodan jälkeen, osalle aina Neuvostoliiton romahtamiseen asti. Eikä kyse ollut vain kommunisteista ja heidän peitejärjestöstään SKDL:stä. Vielä vuoden 1975 puolueohjelmassa myös SDP:n tavoitteena oli sosialistinen Suomi.
Viime vuosina olemme saaneet kuulla toimittajilta ja heidän valitsemiltaan yliopistotutkijoilta huolipuhetta laitaoikeiston noususta ympäri Eurooppaa. Siinä on nähty merkkejä jopa fasismista ja natsismista. Esimerkiksi Ruotsidemokraattien historiallisia natsiyhteyksiä on kauhisteltu. Syksyllä 2022 Italiassa nousi pääministeriksi Giorgia Meloni. Yleisradion pitkäaikainen toimittaja, Tampereella 1970- ja 1980-luvuilla journalistiksi opiskellut Jyrki Saarikoski kirjoitti Melonin puolueen fasistisista juurista: ”Syksyn pimetessä Italian vaalitulos lähetti huolen aallon halki Euroopan. Äärioikeisto on nousemassa tärkeän maan johtoon. Neljänneksen äänisaaliista korjanneen Italian veljet -puolueen tausta nosti esiin kysymyksen, onko Italia luisumassa takaisin fasismin tielle.” Saarikosken haastatteleman tutkijan mukaan ”…Italian veljet -liikkeen lähtökohtana on Italian sosiaalinen liike, joka aikoinaan perustettiin sodanaikaisen johtajan Benito Mussolinin fasismin raunioille.”
Arkistoista löydämme filminpätkän vuodelta 1972, jossa nuori pioneeri Jyrki Saarikoski aloittelee vasemmistoaktivistin uraansa.
Nyt Meloni on ollut jo monta vuotta Italian pääministeri ja Ruotsidemokraateilla on hallituksen tukipuolueena vaikutusvaltaa Ruotsin politiikassa. Nouseeko savu jo Rooman ja Tukholman kylkeen pystytettyjen keskitysleirien piipuista? Ovatko Ruotsi ja Italia liukuneet fasismiin ja Vladimir Putinin tukijoiksi? Ovatko ne hajottamassa Euroopan unionia?
No, eivät ole. Vastustajien leimaaminen äärioikeistoksi, fasisteiksi ja natseiksi on ollut vasemmiston pelikirjan keskeinen osa toisen maailmansodan jälkeen. Sen suhteen ei ole mikään muuttunut vaikka reaalisosialismi romahtikin. Samalla neuvostotyylillä jatkavat myös putinistit nyky-Venäjällä. Heidän mukaansahan Ukraina on fasistien pesäpaikka, joka pitää laittaa kuriin denatsifikaatiolla.
Missä on median kauhistelu?
Joku, esimerkiksi minä, voisi ihmetellä miksei suomalaisessa mediassa kauhistella vasemmiston vappumarsseja vaikka ne kumpuavat aatteesta, joka tavoitteli Suomen muuttamista demokratiasta sosialistiseksi yksipuoluemaaksi. Semminkin kun mukana on väkeä, joka tavoittelee sitä yhä.
Kysymys on retorinen. Kaikki tietävät vastauksen. Alkuvuodesta 2026 julkaistiin tutkimus toimittajaopiskelijoiden puoluekannoista. Lähes 80 prosenttia Tampereen yliopiston journalistiikan opiskelijoista kannattaa vasemmistopuolueita. Kymmenen vuotta aikaisemmassa tutkimuksessa tamperelaisten journalistiopiskelijoiden suosikkipuolue oli vihreät. Uudessa tutkimuksessa kärjessä on vasemmistoliitto. Tulevat toimittajat ovat entistäkin vasemmistolaisempia.
Jyrki Saarikosken kaltaiset laitavasemmistolaiset ovat vuosikymmenten ajan ohjailleet julkista keskustelua valtakunnallisissa medioissa, erityisesti Yleisradiossa, Helsingin Sanomissa ja Suomen Kuvalehdessä. En ole enää pitkään aikaan pitänyt näitä medioita täysin luotettavina uutislähteinä.
Vasemmistoliiton kannatus on nousussa, samoin sen sisarpuolueiden Euroopassa. Esimerkiksi Ranskassa on Venäjän etuja pitkälle ymmärtävä vasemmistopuolue, joka on lisäksi EU- ja Nato-vastainen. Sen puheenjohtaja Jean-Luc Mélenchon sai viimeisen presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella 22 prosenttia äänistä, erityisesti nuorilta. Jos julkista keskustelua seuraa vain Suomen medioista tai uskoo vasemmistolaisten toimittajien haastattelemia yliopistutkijoita, tämä ei ole mikään ongelma tai huolenaihe. Ainoa ongelma on politiikan oikean laidan kansalliskonservatiivien suosion kasvu. Ei niin, etteikö sekin olisi huomioitava. Malliesimerkkinä Viktor Orbánin vuosikausia johtama läpeensä korruptoitunut ja putinistinen Unkari. Keväällä 2026 Orbán kuitenkin äänestettiin pois vallasta demokraattisissa vaaleissa. Jos Orbán olisi oikeasti ollut vasemmistolaisten maalailujen mukainen äärioikeistolainen fasisti ja diktaattori, hän ei olisi luopunut vallasta. Euroopan kansalliskonservatiivit eivät ole yhtenäinen ryhmä, vaan erimielisiä monista asioista, etenkin Venäjästä.
Mitä kommunismin rehabilitointiin tulee, kyse ei enää ole vain nykyisen SKP:n kaltaisesta pienpuolueesta. Esimerkiksi vasemmistoliiton kansanedustaja Anna Kontula ja vasemmistonuorten edellinen puheenjohtaja Pinja Vuorinen ovat julistautuneet kommunisteiksi. Vasemmistonuoret viljeleekin nykyään avoimesti äärivasemmistolaista luokkataisteluretoriikkaa. Mitähän tapahtuisi, jos jonkun ei-vasemmistopuolueen nuorisojärjestön puheenjohtaja tai kansanedustaja julistautuisi fasistiksi? Aivan. Heidät erotettaisiin puolueistaan samana päivänä. Kontula sen sijaan on kommunistiksi julistautumisestaan saanut palkinnoksi mittaamattoman määrän myötäsukaista journalistista julkisuutta.
Ei-vasemmistolaiset, tehkää jotain
1990-luvulla ja 2000-luvun alussa vaikutti hetken siltä, että laitavasemmistolaisuuden uhka on pysyvästi väistynyt. Viime vuosien liikahdukset politiikassa niin Suomessa kuin muuallakin osoittavat, että tämä oli toiveajattelua. Paavo Haavikko aavisti asian jo vuonna 1973 runokokoelmassaan Runoja matkalta salmen ylitse: ”Miten ratkaisevasti lyhyitä selvänäköisyyden hetkiä lieventää hyvä, uskottava ideologia.”
Vappumarsseilla viihtyi myös Haavikon ystävä, kirjailija Pentti Saarikoski. Vuoden 1972 marssilla kommunistisen puolueen aktiivijäsen kantoi kylttiä, jossa luki ”Kirjailija ja taiteilija, paikkasi on täällä”, kuten selviää hänen päiväkirjoistaan (Suomentajan päiväkirjat, toim. H. K. Riikonen ja Janna Kantola, 2012). Samoissa päiväkirjoissa Saarikoski haaveilee tulevaisuudesta. Hänen mukaansa oli selvää, että Suomi liittyy vapaaehtoisesti Neuvostoliittoon ”joskus 1980–1990-luvulla”. Euroopan unionin edeltäjä EEC sen sijaan oli Saarikoskelle kauhistus: ”Jos Suomi liittyisi EEC:hen, meidän kielemmekin kuolisi vähitellen, olisiko se toivottava kehitys?” Saarikoski pohti myös Suomen historiaa: ”Eikö olisi ollut kaukonäköistä jos Suomi ei koskaan olisi pyrkinytkään irti Venäjästä?” Eikä Pentti Saarikoski ollut edes kaikkein jyrkimmän linjan eli taistolaisuuden kannattaja, vaan ihan tavallinen SKP:n jäsen.
Pentti Saarikosken poika Saska Saarikoski puolestaan työskentelee Helsingin Sanomissa. Muutama vuosi sitten hän onnistui suututtamaan vasemmistolaiset tutkijat ja muut aktivistit kirjoittamalla julki itsestään selvän tosiasian: ”Mitä kauemmas tieteen ytimestä edetään yhteiskunnallisille, humanistisille ja lopulta taiteellisille aloille, sitä vähemmän akateemisessa kilpailussa on empiriaa ja sitä enemmän ideologiaa.” Vasemmistolaisen yliopistoväen palaute oli raivoisaa ja Saska pyysi nopeasti anteeksi. Sen jälkeen palattiin normaalitilaan eli punavihreät aktivistitutkijat saavat näkemyksensä päivästä toiseen näkyviin lehden sivuilla, useimmiten puolueettomiksi tutkijapuheenvuoroiksi kehystettyinä.
Minä peruutin Helsingin Sanomien tilaukseni Saskan anteeksipyynnön luettuani.
Kun sinulle seuraavan kerran kilahtaa maksettavaksi HS:n lasku, kannustan palauttamaan mieleen yllä mainitun prosenttiluvun. Noin 80 prosenttia Tampereen yliopiston toimittajaopiskelijoista kannattaa vasemmistopuolueita. Toisen valtakunnallisen median, Suomen Kuvalehden muuttuminen koko ajan vasemmistolaisemmaksi on myös hyvä esimerkki vasemmiston pitkän marssin etenemisestä suomalaisissa instituutioissa. Myös sen tilaamisen olen lopettanut. Ainoa asia mikä on harmittanut, on se, etten tehnyt sitä aikaisemmin.
Kirjailija Pentti Saarikoski eli suuren osan elämästään valtion apurahoilla eli veronmaksajien kustannuksella. Samoin on elänyt yllä mainittu Yleisradion pitkäaikainen toimittaja Jyrki Saarikoski (joka ei ole kirjailijalle sukua) ja lukematon määrä muita vasemmistolaisia journalisteja, yliopistotutkijoita ja taiteilijoita. Suurin osa suomalaisista ei ole vasemmistolaisia, mutta heidän on ollut vuosikymmenten ajan pakko kustantaa toimintaa, jonka motiivit ovat suoraan puoluepoliittisia. Kyse on massiivisesta ylimääräisestä puoluetuesta vasemmistopuolueille. Vaikutelmani on, että suurin osa suomalaisista ei edes tiedä kuinka politisoitunutta ja vasemmistolaista media-, kulttuuri- ja yliopistoväki on. Samoin ei kunnolla ymmärretä sen erikoislaatuisen koneiston toimintaa, jolla suomalaiset pakotetaan tämän aktivismin maksajiksi. Piilopuoluetuki naamioituu esimerkiksi Yleisradion, yliopistojen punavihreiden tiedekuntien ja taiteen tukemiseksi sekä erilaisten yleishyödyllisiksi kutsuttujen järjestöjen rahoittamiseksi.
Olen poliittisesti sitoutumaton enkä minkään puolueen vakiintunut äänestäjä. Ei-vasemmistolaisille puolueille sanoisin kuitenkin lopuksi tämän: Te olette kilttejä nössyköitä ja hölmöläisiä salliessanne vasemmistovedätyksen jatkua vuosikymmenestä toiseen. Tehkää jotain. Yleisradion budjetin puolittaminen olisi hyvä alku. Se voisi olla kaikkien ei-vasemmistolaisten puolueiden yhteinen tavoite.
Kirjoittaja on kirjailija, oikeustieteen tohtori ja varatuomari, poliittisesti sitoutumaton. Hän on julkaissut romaaneja, esseekokoelmia ja runoteoksia vuodesta 2006 lähtien.