Helsinki, Vantaa ja Espoo ovat irtautumassa muusta Suomesta tavalla, jota valtakunnan politiikassa ei riittävästi tiedosteta. Pääkaupunkiseudun väestö kasvaa reippaasti, vajaalla 20 000 asukkaalla vuodessa, samalla, kun suuri osa muusta Suomesta näivettyy ja koko valtakunnan väestö uhkaa pienentyä. Kasvu perustuu pääosin maahanmuuttoon. Kun Helsinkiin on tullut ja tullee lähivuosinakin osapuilleen 10 000 uutta asukasta vuodessa, tästä kasvusta on noin kolme neljäsosaa ulkomailla syntyneitä. Vantaa ja Espoo ovat keskellä samankaltaista kehityskulkua. Vantaan väestöstä jo noin 29 prosenttia on ulkomaalaistaustaisia, Helsingissä vastaava luku on noin 21. Nuorissa alakoululaisten ikäluokissa ulkomaalaistaustaisten osuudet ovat Vantaalla ja Helsingissä osapuilleen 38 ja 28 prosenttia.
Kehityskulku on Suomessa uusi eikä se sinänsä ole arveluttava. On hyvä, että edes osa Suomea kasvaa eikä koko kansakuntamme näivety. Tiedämme historiasta, että monikieliset ja kulttuuriltaan kirjavat kaupungit voivat muodostaua loistaviksi edistyksen kattiloiksi – ajatellaanpa vaikka Wieniä ennen natsien valtaannousua.
Mutta menestyksemme kansakuntana riippuu nyt siitä, onnistutaanko kansainvälistyvissä kasvukaupungeissa huolehtimaan maahanmuuttajalähiöiden nuorista. Suoriutuvatko päiväkotimme, peruskoulumme, ammattikoulumme, harrastustoimemme, sosiaalityömme ja korkeakoulumme uudessa tilanteessa?
Esimerkiksi Helsinki ei ole kansainvälisessa vertailussa mitenkään vahvasti segregoitunut. Kaikkialla kaupungissa on turvallista liikkua, ja kaupungin kaikissa osissa löytyy kaikenlaisten taustojen ihmisiä. Mutta meilläkin näkyy merkkejä asuinalueiden eriytymisestä koulutuksen, tulotason ja työmarkkina-aseman mukaan. Räikeän selvää on, että maahanmuuttajataustaiset helsinkiläiset ovat eriytymässä tiettyihin osiin Helsinkiä. Kun Itä-Helsingin kouluissa puhutaan kymmeniä äidinkieliä, vanha peruskouluidealismi ei riitä.
Segregoitumisuhka haastaa suomalaisen universalismin
Suomalainen hyvinvointiajattelu on lähtenyt siitä, että kaikille suomalaisille kaikkialla Suomessa tarjotaan mahdollisimman samantasoinen palvelu, niin kouluissa kuin terveydenhoidossa. Lähtökohdan historiallinen tausta on sodanjälkeisen Suomen suurten ikäluokkien auvoinen sukupolvikokemus: olemme kaikki samanlaisia, niin kuin olimmekin 70 vuotta sitten. Lähes kaikkien lähijuuret olivat maaseudulla ja rikkaita mahtisukuja oli vähän.
Pääkaupunkiseudun ja kasvukaupunkien tilanne on kuitenkin uudenlainen. En jaksa uskoa, että universalistinen periaate ollenkaan riittää vastaamaan siihen tilanteeseen, jossa olemme. Kun kaupunginosat eriytyvät kielellisesti, etnisesti ja sosioekonomisesti, kaupunkien pitää käyttää resurssejaan positiivisesti diskriminoiden, priorisoiden rahaa niiden alueiden ihmisten palveluihin, missä tarve on suurin.
Tämä vaatii asennemuutosta ja muutosta resurssien jaon kovissa parametreissa, niin lainsäädännössä kuin kaupunkien omissa päätöksissä.
Helsingissä on käytössä kasvatuksen ja koulutuksen määrärahoissa ns. tarveperustainen osuus, joka suunnataan sosioekonomisten tarvetekijöiden perusteella. Olen itsekin esitellyt ylpeänä tämän määrärahan kasvua pormestarikauteni aikana: olemme nostaneet sen 6 miljoonasta 16 miljoonaan. Se edustaa kuitenkin vain noin yhtä prosenttia koko kasvatuksen ja koulutuksen noin puolentoista miljardin euron määrärahastamme.
Segregoitumisen kannalta on olennaista, miten Helsingin suuret rahapotit käytetään. Kun olemme koettaneet tähän paneutua, ilmenee monia kriittisiä havaintoja ja kysymyksiä, tässä vaiheessa toki kovin alustavia:
- Varhaiskasvatuksen opettajien joukossa havaitaan tutkinnon suorittaneiden osuuden olevan korkeampi sellaisilla alueilla, joiden sosioekonomiset muuttujat ovat hyvässä kunnossa, ja matalampi siellä, missä sosioekonominen tilanne on heikompi.
- Koska kokeneempien opettajien edellyttämä palkanlisä maksetaan kouluille yhteisestä budjetista, heikompien alueiden koulujen rehtoreilla ei ole ole taloudellisia työkaluja erityisen pätevien ja kokeneiden opettajien houkutteluun. Tukholman ongelmalähiössä Rinkebyssä on sitä vastoin saatu hyviä oppimistuloksia, kun sen koulujen rehtoreille ja opettajille on luotu väkevät taloudelliset houkuttimet.
- Koska Helsinki on jaettu 80 pieneen oppilaaksiottoalueeseen, koulujen oppilasjoukot muodostuvat sosioekonomisesti homogeenisiksi. Espoossa ja Vantaalla oppilaaksiottoalueet ovat suurempia ja niiden lukumäärä on pienempi (Espoossa kuusi, Vantaalla neljä). Toki naapurikaupunkimmekin noudattavat lähikouluperiaatetta, ja melkein kaikki lapset menevät lähimpään kouluun. Mutta Helsingin pienet oppilaaksiottoalueet luovat otollisen alustan segregoitumisen voimistumiselle asuntomarkkinoiden kautta: perheet valikoivat asuinpaikkansa koulujen mukaan, ja tämä alkaa näkyä asuntojen hinnoissa. Jokaisen perheen pyrkimys on ymmärrettävä ja arvokas, mutta eristääkö toimintatapa huono-osaiset lapset omiin yhteisöihinsä?
- “Harrastamisen Suomen mallin” tarkoitus on kaunis: taataan jokaiselle lapselle jokin harrastus. Mutta jäävätkö siltä tavoittamatta juuri sellaiset ryhmät kuten maahanmuuttajatytöt, joita perheet eivät tuupi mihinkään harrastuksiin? Onko malli lähinnä tulonsiirto keskiluokalle, jonka lapset muutenkin löytäisivät tiensä urheiluseuroihin, kuoroihin ja soittotunneille?
- Suomi (ja ruotsi) toisena kielenä -opetukseen juututaan integroitumisen kannalta todennäköisesti liian pitkäksi aikaa. Tähän ajaa myös valtakunnallinen lainsäädäntö, joka luo kouluille taloudellisen kannustimen viivyttää siirtymistä normaaliopetukseen.
Sekoittava asuntopolitiikka on ollut Suomessa ja Helsingissäkin keskeinen segregoitumisen vastainen keino – kaikenlaisia asukkaita ja hallintamuotoja kaikkialle. Mutta segregoitumisen tutkijat suhtautuvat asuntopolitiikkaan nykyään skeptisesti. Asuntopolitiikka on tylppä työkalu, koska ihmiset valitsevat markkinoilla asuinpaikkansa itse. Ara-talojen ripottelu sinne tänne ei paranna tilannetta, jos segregoitumisen mekanismit tapahtuvat asuintalojen sisällä – tutkijat ovat havainneet, että “kohtuuhintaisten” talojen asujaimisto on sosioekonomisesti segregoituneempaa kuin markkinaehtoisten talojen.
Tietopohjamme on vielä valitettavan repaleinen. Onneksi kuutoskaupunkien ja valtiovallan yhteisessä Allianssissa on sovittu. että segregoitumisen datapohjaa parannetaan. Monia uudistussuuntia on syytä harkita jo sen perusteella, mitä nykyisin tiedämme:
- Sosioekonomisesti heikompien alueiden päiväkodeilla ja kouluilla tulisi olla nykyistä väkevämmät mahdollisuudet houkutella etevimpiä ja kokeneimpia opettajia palkkakannustimilla. Vaikeampien alueiden koulujen rehtoreita tulisi voida palkita oppimistulosten paranemisesta. Tämä haastaa virkaehtosopimustemme jäykkyyttä ja työehtojen universalismia.
- Jos vaativampien alueiden koulujen opettajille on vaikea suunnata väkeviä palkkakannustimia, olisi voitava käyttää luokka- ja ryhmäkokoja pedagogisena työkaluna ja kannustimena rekrytoitua. Kunnianhimoinen ja taitava opettaja voi suuntautua vaativaan kaupunginosaan, jos siellä pääsee opettamaan pienempiä luokkia ja ryhmiä.
- Urheilu- ja kulttuuriharrastusten määrärahoja tulisi suunnata niin, että ne palvelevat erityisesti maahanmuuttajalasten ja -nuorten integroitumista. Tämä voi edellyttää tinkimistä “kaikille samanlainen palvelu” -periaatteesta.
- Joukkoliikenne on avain kaikille yhteisiin kaupunkeihin, mutta Suomessa valtiovalta tukee poikkeuksellisen niukasti metropolialueiden joukkoliikenneinvestointeja.
