Maailmanhistorian taitekohdat tulevat harvoin ennakkovaroituksella. Usein ne rysähtävät päälle – ja muuttavat kansainvälisen järjestyksen perusteita. Näin on tapahtunut toistuvasti viimeisen vuosisadan aikana.
Vuonna 1993 amerikkalainen politologi Samuel P. Huntington julkaisi kuuluisan teesinsä sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä. Yksi hänen keskeisistä väitteistään oli, että maailma jakautuu kulttuuripiireihin, joissa arvot ja maailmankuvat poikkeavat jyrkästi toisistaan. Jatkossa mahdolliset konfliktit perustuisivat taloudellisten vastakkainasettelujen sijaan viime kädessä kulttuureiden ja sivilisaatioiden yhteenottoihin.
Länsimaat – Yhdysvallat, Australia, Kanada ja Länsi-Eurooppa – muodostivat Huntingtonin mukaan kulttuurin, joka uskoi liberaalidemokratiaan ja sääntöperustaiseen kansainväliseen järjestykseen. Näiden arvojen puolustamiseen oltiin valmiita pitkään myös sotilaallisesti.
1990-luvulla läntisessä maailmassa vallitsi naiivi optimismi. Kommunismin romahdettua uskottiin, että demokratia, ihmisoikeudet ja markkinatalous etenisivät vääjäämättä. Ajateltiin, että taloudellinen keskinäisriippuvuus takaisi rauhan. Kylmän sodan uskottiin päättyneen, ja Euroopan ennustettiin kehittyvän rauhansaareksi, jossa perinteinen maanpuolustus olisi tarpeeton jäänne menneestä.
Miten väärässä olimmekaan.
Kylmä sota ei koskaan päättynyt – se meni vain osittaiselle tauolle
Jugoslavian hajoamissodat 1990-luvun alussa ja Tšetšenian sodat Venäjällä osoittivat nopeasti, että historia ei ollut loppunut. Geopolitiikka, valtakamppailu, väkivalta ja jopa etniset puhdistukset olivat edelleen olemassa.
Jo Balkanin sodissa (1992-1995) idän ja lännen vastakkainasettelu konkretisoitui: Venäjä tuki kulttuurillisesti ja uskonnollisesti läheistä Serbiaa, kun taas Nato ja länsiliittouma pakottivat Serbian lopulta perääntymään ja lopulta rauhaan. Venäjällä Vladimir Putin valtaannousu 1999 laittoi viimeistään aluille sytykkeet nykyiselle maailmantilanteelle.
Myös nykypäivän maailmassa kylmän sodan logiikka elää uudessa muodossa. Venäjä käy avointa hyökkäyssotaa Eurooppaa ja sen edustamia arvoja vastaan. Samaan aikaan Yhdysvallat vetäytyy globaalista roolistaan – ei vain presidentti Donald Trumpin johdolla, vaan syvemmän sisäpoliittisen muutosten ja kulttuurisotien seurauksena. Trumpin toisen kauden päätyttyä Yhdysvalloissa jatkuu todennäköisesti sama linja. Uskottavaa vastavoimaa ei ole edelleenkään näköpiirissä.
Euroopan on vihdoin ymmärrettävä: kukaan ei tule pelastamaan meitä.
Unelma yksin pärjäävistä kansallisvaltioista on illuusio
EU:ssa ei voida enää katsella sivusta, kun jotkut jäsenmaat – kuten Unkari tai Slovakia – horjuttavat yhteistä arvopohjaa. On tultava hetki, jolloin jäsenet valitsevat puolensa. Yksisilmäinen takertuminen kansalliseen suvereniteettiin, jota oikeisto-ja vasemmistopopulistit edustavat tahoillaan Euroopassa, on vaarallista harhaa. Muuttuneessa ajassa on selvää, että suvereniteetin kaltaisia poliittisia käsitteitä on lähestyttävä uudella tavalla.
Pienet eurooppalaiset maat eivät turvaa itsemääräämisoikeuttaan yksin. Oleellista niille kaikille on vaikuttaa aktiivisesti ja rakentavasti Naton, EU:n ja muiden keskeisten läntisten liittoumien sisällä. Mitä vahvempi esimerkiksi Suomen asema mainituissa instituutioissa on, sitä enemmän siitä hyödymme niin poliittisesti kuin taloudellisesti.
Toinen populistinen väärinkäsitys Euroopassa on, että syvenevä eurooppalainen integraatio uhkaisi kansallista identiteettiä. Todellisuudessa eurooppalainen ja kansallinen identiteetti voivat täydentää toisiaan. Kyse ei ole nollasummapelistä, vaan plussasummapelistä. Esimerkiksi yhteisten eurooppalaisten suurhankkeiden avulla voidaan luoda eurooppalaista yhteenkuuluvuutta.
Suomen kannalta kaikki edellä mainittu vaatii uutta ajattelua myös Itämeren alueen yhteistyössä ja koko EU:n kehittämisessä. Suomen on kyettävä hyödyntämään strategista asemaansa myös konkreettisesti. Eurooppa ja erityisesti Itämeren valuma-alue hyötyisivät esimerkiksi logistisesti siitä, että Suomella olisi tunneliyhteys Helsingistä Tallinnan kautta manner-Eurooppaan.
EU tarvitsee poliittisen johtajan ja vision – ei pelkkää byrokratiaa
Yhdysvaltojen osittainen vetäytyminen luo Eurooppaan sotilaallisen ja poliittisen tyhjiön, joka EU:n ja sen jäsenmaiden on täytettävä uskottavasti. Strateginen kompassi (2022) ja äskettäin ehdotettu 150 miljardin euron puolustusrahasto ovat oikeita askelia. Mutta ne eivät riitä. Jatkossa tarvitaan paljon enemmän kunnianhimoa ja konkretiaa.
Euroopan unionilta puuttuu yhä poliittinen pää, jota kansalaiset voivat kutsua omakseen. Komission puheenjohtajan rooli on etäinen, epäpoliittinen ja sen valintaproseduuri edustaa kaikkea muuta kuin läpinäkyvyyttä.
Ehdotan, että EU:lle luotaisiin presidentti-instituutio, joka yhdistäisi komission johtajuuden ja puolustuksen ylipäällikkyyden.
Presidentin valitsisivat EU-kansalaiset kaksivaiheiselle vaalilla eurovaalien yhteydessä maksimissaan kahdelle kaudelle. Vain tällaisella mandaatilla varustettu johtaja voisi uskottavasti puhua Euroopan nimissä – ja luoda todellisen poliittisen unionin perustan. Samalla EU-vaalien arvostus ja kiinnostus nousisivat merkittävästi ja paljon puhuttu demokratiavaje väistyisi ainakin osin. Myös Washingtonissa tiedettäisiin vihdoin, kenelle Euroopassa soitetaan.
Euroopan tulevaisuus ratkaistaan nyt
Jos Eurooppa ei kykene uudistumaan, se on jatkossakin talouden kokoonsa nähden poliittinen kääpiö.
Vahva Eurooppa tarvitsee vahvan EU:n – ja yhteisen käsityksen maailmanpolitiikan suunnasta. Jos emme toimi, tyhjiön täyttävät muut: Venäjä, Kiina tai tempoileva Yhdysvallat.
Tulevaisuuden historiankirjat kertovat, kasvoimmeko vihdoin aikuisiksi vai emme.