Verkkouutiset

Kenraalit avautuvat Nato-politiikasta – optio oli ”yhtä hölynpölyä”

Kenraalit Matti Ahola, Juha Pyykönen ja Arto Räty puhuvat suunsa puhtaaksi Suomen Nato-politiikasta.
Satu Schauman
Satu Schauman
Satu Schauman on Nykypäivän ja Verkkouutisten toimittaja.

Suomen Nato-keskustelua on leimannut jännite, jossa Puolustusvoimien palveluksessa olevat upseerit eivät ole voineet kertoa avoimesti näkemyksistään. Selkänoja tälle löytyy yleisestä palvelusohjesäännöstä. Upseeriliiton jäsenkyselyissä viesti on ollut kuitenkin selvä. Mitä korkea-arvoisempi upseeri, sitä vankemmin hän on kannattanut Suomen Nato-jäsenyyttä.

Kenraalit Matti Ahola, Juha Pyykönen ja Arto Räty kertovat nyt, miten he näkivät Suomen tilanteen ja mitä reippaista puheista olisi seurannut. Juttu on julkaistu myös tuoreessa Nykypäivä-lehdessä.

”Väänsimme rautalangasta poliittiselle johdolle, että kriisitilanteessa meillä on oltava länsimaista kalustoa.”

Kenraaliluutnantti (res.) Matti Aholan mielestä Nato-optio oli sotilaallinen itsepetos. Kuva: Jetro Stavén

Kenraaliluutnantti (res.) Matti Ahola sanoo, että asia kirkastui hänelle jo 1980-luvulla. Suomen puolustusbudjetti ei tulisi koskaan riittämään niin, että sotilaallisesta kriisistä selvittäisiin yli. Eikä sellaisten materiaalimäärien varastoinnissa olisi edes järkeä.

Muutama kuukausi – sen verran Suomi kykenisi taistelemaan omin voimavaroin. Sitten tarvittaisiin apua. Ja sotilaallinen uhka – se tulisi aina idästä. Ainoa järkevä liittoutumiskumppani olisi Nato.

Ahola valmistui Kadettikoulun ilmasotalinjalta 1966, suoritti yleisesikuntaupseerin tutkinnon 1975 ja toimi Puolustusvoimien palveluksessa kaikkiaan yli 40 vuotta. Ilmavoimien komentajana hän työskenteli 1995-1998 ja puolustusministeriön kansliapäällikkönä 2001-2005. Virkaurasta 30 vuotta oli pääosin operatiivista suunnittelua ja kriiseihin varautumista.

– Tätä taustaa vasten minulla on ollut realistinen kuva siitä, mihin Suomi kykenee ja minkälaista apua tai yhteistoimintaa Suomi kriisitilanteessa tarvitsisi.

Puolustusvoimat oli aloittanut muuntautumisen Nato-yhteensopivaksi jo 1990-luvulla. Kansliapäällikkönä Ahola oli allekirjoittamassa ensimmäisten saksalaisten Leopard-panssarivaunujen hankintaa.

– Väänsimme rautalangasta poliittiselle johdolle, että kriisitilanteessa meillä on oltava länsimaista kalustoa, koska kun sitä jossain vaiheessa on pakko täydentää, sitä täydennystä voi saada vain länsimaista.

Tästä päästään Suomen heikkouteen – tai suoranaiseen sotilaalliseen itsepetokseen, joksi Ahola kutsuu vuosien saatossa syntynyttä Nato-optiota. Ajatus siitä, että kriisin keskellä voitaisiin yhtäkkiä liittyä Natoon ja saada sieltä apua.

– Se on ollut yhtä hölynpölyä.

Realismia suljetussa huoneessa

Ulkoisen sotilaallisen avun välttämättömyys Suomelle. Se tiedostettiin Aholan mukaan hyvin keskeisten poliitikkojen tapaamisissa, joihin Ahola osallistui jo ennen kansliapäällikköuraansa toimiessaan muun muassa Puolustusvoimien operaatiopäällikkönä.

Johtavat poliitikot ymmärsivät Aholan mukaan myös, että ilman valtiosopimusta tällaista apua ei voida käytännössä taata.

– Satuin siinä saumakohdassa näihin palavereihin mukaan, kun presidenttinä oli vielä Martti Ahtisaari.

Pääministerinä oli Paavo Lipponen, puolustusministerinä Jan-Erik Enestam ja valtiovarainministerinä Sauli Niinistö. Tarja Halosesta tuli presidentti 2000 vaaleissa.

– Realismi suljetussa huoneessa oli kiitettävää. Valtaosa poliitikoista ymmärsi, mistä on kyse, kun heille kerrottiin asiat selkokielellä ja he tekivät hyviä kysymyksiä.

Kun huoneesta astuttiin ulos, asiat mutkistuivat. Ymmärrys ei noin vain siirtynyt julkiseen keskusteluun, poliittiseen todellisuuteen ja puolueiden ohjelmalinjauksiin.

– Selontekoihin kirjattiin erilaisia asioita, mutta niiden toteutus jäi kyllä pahasti kesken.

Eikä aina selontekoihinkaan. Ahola muistaa, miten poliitikot latasivat odotuksia ulkoministeriön Nato-selvitykseen, jonka teki suurlähettiläs Antti Sierlan ulkoministeriölle vuonna 2007 ja jonka oli määrä pohjustaa tulevaa selontekoa.

Kun selvitys osoittautui odotettua Nato-myönteisemmäksi, se haudattiin käytännössä vähin äänin. Silloinen pääministeri Matti Vanhanen kutsui julkisuudessa selvitystä lähinnä teknisluontoiseksi ja korosti, että päätös mahdollisesta Nato-jäsenyydestä on poliittinen.

Kun Ruotsi 2000-luvulla ryhtyi ajamaan alas puolustustaan ja levittämään ”rauhanaatettaan” Suomeenkin, Ahola haluaa antaa johtaville poliitikoille kuitenkin kiitosta.

– Onneksi valtiojohto oli sen verran viisas, ettei tähän lähdetty mukaan. Keskeisten poliitikkojen lisäksi neljäs avainhenkilö oli valtiovarainministeriön silloinen valtiosihteeri Raimo Sailas, joka piti tiukasti Puolustusvoimien puolta eikä tässä lähdetty Ruotsin perässä hölmöilemään.

Sen sijaan Ottawan sopimukseen liittyminen ja jalkaväkimiinoista luopuminen oli Suomen puolustuksen kannalta iso virhe.

– Taustallahan tässä oli tasavallan presidentin (Tarja Halonen) vahva ote ulkoministeri Erkki Tuomiojan kanssa ja he ajoivat sen väkisin läpi.

Sotilasura olisi päättynyt siihen

Upseerit eivät ole perinteisesti saaneet ottaa virassa ollessaan kantaa poliittisiin kysymyksiin, kuten Nato-jäsenyyteen. Mitä ajattelet tästä?

– Hammasta purren tämä on pitänyt hyväksyä. Virkamiesten tehtävä on esittää faktat, poliitikot tekevät johtopäätökset ja vastaavat sitten päätöksistään. Kyse on vain siitä, kuinka vahva selkäranka poliitikoilla ja puolueilla on. Ja tässä olisi tietysti toivomisen varaa.

Ahola korostaa, että etenkin johtavassa asemassa olevat upseerit tietävät, mikä on Puolustusvoimien todellinen suorituskyky ja mikä on sen kestävyys pidemmällä aikavälillä. Upseeriliiton jäsenkyselyissä Nato-jäsenyyden vahva kannatus on kertonut jo vuosia siitä, mitä pitäisi tehdä.

Mitä haittaa siitä olisi ollut, jos upseerit olisivat avautuneet reippaammin Nato-kannoistaan?

– Täytyy muistaa, että poliitikot nimittävät korkeat upseerit. Kyllä sotilasura olisi kertaheitolla päättynyt siihen.

Nato-selvityksiä on vuosien mittaan tehtailtu vino pino. Virkamiehet ja alan asiantuntijat ovat niitä laatineet, mutta johtopäätösten tekoa on varottu. Tai korostettu sen kuuluvan poliitikoille. Jotka taas eivät olleet tähän vuosien saatossa tarttuneet.

Venäjän sota Ukrainassa käänsi kuitenkin päät ja Suomi on kovaa vauhtia matkalla Naton täysjäsenyyteen. Ratifiointiprosessiin liittyvät kompastuskivet kuitenkin osoittavat, ettei niin sanotun Nato-option lunastaminen ole mikään läpihuutojuttu.

Suomen turvallisuuspoliittinen ratkaisu on oikea, mutta prosessissa ja tyylipisteissä olisi Aholan mielestä toivomisen varaa:

– Tässähän kävi niin, että kansa yllätti poliitikot housut kintuissa. En epäile hetkeäkään, etteikö poliittisella johdolla olisi ollut jo viime syksynä selkeä kuva siitä, mitä tulee käytännössä tapahtumaan. Heille on varmasti esitetty faktat, mutta he vain odottivat, kunnes kansa tajusi mitä tulee tapahtumaan.

”Se (poliitikkojen usko) Venäjän demokratiakehityksestä oli meistä huuhaata jo silloin.”

Prikaatikenraali (res.) Juha Pyykönen uskoo, ettei poliitikoilla olisi ollut kanttia ajaa Suomea Natoon näin nopeasti ilman kansan painetta. Kuva: Jussi Vierimaa

Käännekohta prikaatikenraali (res.) Juha Pyykösen ajattelussa sijoittui 1990-luvun alkuvuosiin. Silloin hän teki diplomityönsä silloiseen Sotakorkeakouluun, joka nykyään tunnetaan Maanpuolustuskorkeakouluna. Diplomityön aihe oli Euroopan turvallisuusjärjestelmä ja siinä oli neljä elementtiä: EY, Nato, WEU sekä Etyj.

– Silloin minulle kirkastui ajatus, että Suomi on yksin. Idästä emme halua apua. Ja aiemmin olimme liittoutuneet natsi-Saksan kanssa, jotta selvisimme kommunismin uhasta.

Pyykönen perehtyi diplomityönsä pohjalta eri turvallisuuselementteihin. Samaan aikaan Suomessa käytiin jo vilkasta keskustelua EU:hun liittymisestä. Pyykönen kuului Euroklubiin ja kannatti monien muiden sotilaiden tavoin unioniin liittymistä.

– Ideahan oli tietysti se, että haimme EU:sta turvaa. Se oli turvallisuuspoliittinen ratkaisu. Huolimatta siitä, että ylipäällikkömme, tasavallan presidentti Mauno Koivisto torppasi tämän keskustelun ärähtämällä, että kyse on talouspolitiikasta. Se ei poistanut tarvetta selittää kansalaisille, mitä se (jo Maastrichtin sopimukseen kirjattu) lause käytännössä tarkoittaa, jossa viitattiin yhteiseen puolustuspolitiikkaan ja todettiin pilkun jälkeen sen saattavan johtaa yhteiseen puolustukseen.

Pyykönen kiersi esimiestensä toimeksiannosta virkapuku päällä selittämässä EU-artiklojen tulkintaa puolustuspolitiikan näkökulmasta. Vuosina 1993-1996 hän toimi tutkijaesiupseerina Maanpuolustuskorkeakoulussa.

– Minun piti totta kai aina korostaa sitä, että olen itsenäinen toimija ja etteivät ihmiset tulkitse, että Puolustusvoimat tai Maanpuolustuskorkeakoulu olisi jäsenyyden kannalla tai sitä vastaan.

Nato oli se, joka takasi turvallisuuden

Juha Pyykösen mukaan käytännössä oli kuitenkin selvää, mihin EU:hun kuuluvien maiden turvallisuus viime kädessä nojaa.

– Nato oli se, joka takasi Länsi-Euroopan turvallisuuden sotilaallisesti. Siitä ei ollut mitään epäselvyyttä.

Keskustelu Suomen liittymisestä Natoon olisi ollut Pyykösen mukaan siihen aikaan kuitenkin täysin absurdia.

– Tämä kuulostaa oudolta, mutta se ei ollut mikään kysymys. Sitä pidettiin täysin mahdottomana, vaikka toki itse sillä spekuloin.

1990-luvun puolivälin jälkeen Pyykönen toimi esikuntaupseerina Naton päämajan kansainvälisessä sotilasesikunnassa. Ajanjakso oli monella tapaa silmiä avartava. Siihen aikaan poliittisissa pöydissä eläteltiin kuvitelmia siitä, että Venäjästä tulee länsimainen demokratia.

Sotilasesikunnassa Nato-upseerit eivät tähän uskoneet. Puolustusliiton painopisteen siirtoa kriisinhallinnan suuntaan ei pidetty järkevänä, vaan sotilaat korostivat viidennen artiklan merkitystä.

– Se (poliitikkojen usko) Venäjän demokratiakehityksestä oli meistä huuhaata jo silloin, mutta eihän sitä voinut sanoa ääneen. Silloin ajateltiin varmaan, että jos asiaa toistaa tarpeeksi paljon, se muuttuu todeksi.

Juha Pyykönen kertoo pöytälaatikostaan löytyvän esityksen Natosta, jota hän on eri yhteyksissä päivittänyt 2000-luvun alusta asti.

– Otsikkona oli Suomen Nato-jäsenyys – kannattaako liittyä vai ei? Siinä olin analysoinut vahvuudet ja heikkoudet, riskit ja uhat.

Esitys kiinnosti etenkin Nato-jäsenyyden kannattajia, mutta Pyykönen olisi toivonut asian herättävän keskustelua myös jäsenyyteen kriittisesti suhtautuvissa.

Kun Juha Pyykönen siirtyi 1990-luvun puolivälin jälkeen Maanpuolustuskorkeakoulun strategian laitokselta Pääesikunnan operatiiviselle osastolle, oli hän ehtinyt luoda laajat mediaverkostot. Uudessa työnkuvassaan Pyyköstä kehotettiin pidättäytymään näistä, ettei hän tulisi paljastaneeksi arkaluonteisia tietoja.

Pyykönen ymmärtää tämän, mutta:

– Sehän on tällainen vähän kuin herrasmiessopimus, että vasta eläköitymisen jälkeen voidaan puhua reippaammin, kuten vaikkapa nyt julkisuudessa paljon näkyvät Pekka Toveri ja Martti J. Kari. Henkilökohtaisesti olen ollut ainakin 1990-luvun puolivälistä sitä mieltä, että pitäisi voida luottaa siihen, että virkamies ymmärtää, mistä hän saa julkisuudessa puhua ja mistä ei.

– Nythän virassa olevat sotilaat eivät ole juurikaan ottaneet kantaa turvallisuuskysymyksiin, pois lukien yleisempi informaatio Venäjään ja Ukrainaan liittyen. Se on nähty turvallisempana kuin pohtia asioita Suomen näkökulmasta.

Sotilaita mukaan keskusteluun

Pyykösen mielestä Suomen kaltaisessa länsimaisessa demokratiassa, jossa ihmisten koulutustaso on korkea, ei pitäisi pelätä nykyistä avoimempaa turvallisuuspoliittista keskustelua.

– Asiat eivät ole koskaan mustavalkoisia. Näkisin, että psykologinen ja informaatiovaikuttaminen luovat painetta siihen, että keskustelun laatua parannetaan. Tarvitsisimme nykyistä enemmän tutkijoita, virkamiehiä ja sotilaita ottamaan osaa turvallisuuspoliittiseen keskusteluun.

Suomen liittyminen Natoon ei ole jatkossa enää suomalaisen turvallisuuspolitiikan uinuvia kiistakysymyksiä.

– Uskon, että kansa säikähti, mutta myös kyllästyi siihen, että mitään ei tapahtunut. Meillä ei politiikka ollut muuttunut miksikään, vaikka Venäjä käyttäytyi entistä aggressiivisemmin kaikkia Naton ulkopuolisia länsinaapureitaan kohtaan.

Jos kansan näkemys ei olisi kääntynyt näin selkeästi Nato-myönteiseksi, olisiko poliittisilla päättäjillä ollut kanttia lähteä jäsenyyttä ajamaan?

– Luulen, että heidän olisi ollut pakko, mutta ehkä tämä olisi tapahtunut myöhemmin.

”Ne, jotka puhuivat jäsenyyden puolesta, leimattiin Nato-kiimaisiksi.”

Kenraaliluutnantti (res.) Arto Rädyn mukaan ongelma muodostui silloin, jos sotilaan mielipide ei sattunut olemaan sama kuin poliitikon. Kuva: Jetro Stavén

Kylmän sodan aikana oli Varsovan liitto ja Nato. Mitä ne olivat sotilaallisesti –tätä nuoret upseerit opiskelivat. Ei niinkään sitä, mitä ne olivat poliittisesti. Ensimmäinenhän oli diktatorisesti johdettu organisaatio, toteaa kenraaliluutnantti (res.) Arto Räty.

Naton päätöksentekomekanismi avautui taas Rädylle kunnolla vasta hänen työskennellessään Naton päämajassa yhteysupseerina ja Suomen edustajana Rauhankumppanuusesikunnassa Naton Euroopan joukkojen esikunnassa SHAPE:ssa 1994–1997. Natossa kaikki perustui poliittiseen, demokraattiseen päätöksentekoon. Se avasi silmät. Hänestä tuli Nato-jäsenyyden kannattaja.

Jo tätä ennen 1990-luvun alkuvuosina työskennellään Pääesikunnan operatiivisella osastolla hän oli puntaroinut Suomen asemaa ja sitä, miten Suomi sotilaallisesti pärjäisi, jos kriisi syntyisi.

Räty oli valmistunut kadettikoulusta 1979 ja Sotakorkeakoulusta 1989. Räty on saanut sotilaskoulutusta myös ulkomailla ja hänellä on laaja kokemus kansainvälisistä tehtävistä.

Puolustusministeriön kansliapäällikkönä hän toimi 2011–2015.

– Olin Brysselissä PfP- ja Nato-yhteysupseerina, kun liityimme EU:hun ja silloin ihmettelin, minkä takia me emme voisi tehdä turvallisuuspolitiikassa samaa ja liittyä Natoon. Uhkakuvamme on ollut aina selvä. Se on tullut idästä. Eivät sotilaamme ole valmistautuneet lännen hyökkäykseen. Jos meillä kerran on uhkakuvana Venäjä, niin miksi emme voisi ottaa maksimiturvaa tämän varalta ja eikö Suomelle olisi hyvä olla jäsenenä mukana niissä pöydissä, joissa Suomeen vaikuttavia päätöksiä tehdään.

– EU:han ei ollut sotilasorganisaatio eikä päällekkäisten järjestelmien kehittämisessä olisi ollutkaan mitään järkeä.

Kansan katse poliittisessa johdossa

Räty sanoo, ettei ollut mikään ”kirkasotsainen” Naton kannattaja huutamassa äänekkäästi jäsenyyden puolesta. Hän on kuitenkin uransa eri vaiheissa esittänyt julkisesti avointa keskustelua Suomen Nato-jäsenyyden vaikutuksista.

Ja siitä, jos Suomi ei liity. Tällaista keskustelua oli vaikea käydä vielä 2000-luvun alussakin, Räty huokaa.

– Ne, jotka puhuivat jäsenyyden puolesta, leimattiin Nato-kiimaisiksi eikä heidän katsottu ymmärtävän Suomen asemaa maailmankartalla.

Suomen kansa oli Nato-jäsenyyden suhteen niin sanotusti odotustilassa. Katseet oli käännetty poliittiseen johtoon. Näin Räty sen kokee.

Siellä suunnalla oli kuitenkin hiljaista. Rädyn johtaessa maanpuolustuskursseja 2000-luvun alkuvuosina kurssien yhteydessä debatoitiin myös Natosta ja äänestettiin siitä, pitäisikö Suomen liittyä. Noin 80 prosenttia katsoi, että kyllä.

Valitettavasti Krimin valtaus 2014 ei vielä avannut lopullisesti kansalaisten ja poliitikkojen silmiä Venäjän suhteen. Se tapahtui vasta 24.2.2022 Venäjän hyökkättyä brutaalilla tavalla Ukrainaan, toteaa Räty.

Tämän jälkeen poliitikotkin käänsivät kelkkansa. Suomi on kovaa vauhtia matkalla Naton täysjäseneksi, vaikka ratifiointiprosessissa on tullut myös mutkia matkaan.

– Minulle sotilaana ei ole väliä, jatkuuko jäsenyysprosessi nyt vuoden tai kaksi. Me olemme jo käytännössä sisällä.

Arto Räty korostaa tässä haastattelussa pariinkin otteeseen inhoavansa jälkiviisastelua. Sen hän kuitenkin sanoo, että olisi toivonut poliitikoilta ”enemmän etunojaa” Suomen Nato-ratkaisussa. Kansa on valinnut päätöksentekijät edustamaan itseään ja heillä on paras mahdollinen tieto käytössään.

Ja puolustuksen tilaa on päättäjille avattu. Räty nostaa esiin etenkin hänen kansliapäällikköaikanaan nimitetyn puolustuksen parlamentaarisen selvitystyöryhmän, jota johti kansanedustaja Ilkka Kanerva.

– Emme olleet koskaan aiemmin avanneet kaikille eduskuntapuolueille niin tarkkaan Suomen puolustuksen uhkakuvia, suorituskykyjämme, niiden puutteita sekä kykyjämme vastata uhkiin.

Jussi Niinistökin muutti kantaansa

Poliitikkojen ymmärrys konkretisoitui tuolloin puolustuksen materiaalihankintoihin varatulla 150 miljoonan euron korotuksella. Vain vasemmistoliitto jätti vastalauseen. Tällä prosessilla luotiin myös perusteet ilma- ja merivoimien strategisille hankinnoille.

– Kyllä tässä on vuosien saatossa keskusteltu paljonkin. Virkamiehenä piti luonnollisesti olla varovainen, sillä jos sanoit asioita liian suoraan, palautetta tuli aika nopeasti.

Käytännössä tämä saattoi tarkoittaa poliittisen johdon taholta huomautusta epäsopivista kannanotoista tai muistutusta siitä, että nämä asiat kuuluvat ulkopoliittiselle johdolle ja ministereille.

Ongelma muodostui käytännössä silloin, jos sotilaan mielipide ei sattunut olemaan sama kuin poliitikon, koska sotilaiden näkemyksiin oli julkisuudessa tapana luottaa.

Rädyn mukaan esimerkiksi Yhdysvaltojen-yhteistyöhön liittyen on tullut vuosien saatossa poliitikoilta ”hyvinkin selkeitä neuvoja siitä, että liika innokkuus on pahasta”.

Sotilaat ovat kuitenkin nähneet Yhdysvaltain kanssa tehtävän yhteistyön tuoman sotilaallisen lisäarvon. Suhteita on rakennettu kulisseissa askel kerrallaan pitkäjänteisesti.

– No hard feelings, kommentoi Arto Räty nyt tapausta, jossa silloinen puolustusministeri Jussi Niinistö päätti olla esittämättä häntä jatkokaudelle 2015 kansliapäälliköksi.

Asiasta nousi kohu, koska Rätyä pidettiin kaikin puolin pätevimpänä virkaan. Taustakeskusteluissa puhuttiin myös liiallisesta Nato-myönteisyydestä. Räty tunnistaa näkemyserot.

– Hänen (Niinistön) tullessa ministeriöön hän ei ollut innostunut kansainvälisestä yhteistyöstä. Myöhemmin hänelle kävi, kuten monille muillekin ministereille. Kun hän näki vastuualueensa ja tunnisti relevantit elementit siinä, hänkin muutti näkemyksiään. Sittemminhän hänestä on tullut kansainvälisen yhteistyön ja Nato-jäsenyyden suuri kannattaja.

Politiikan ”mielenkiintoinen saareke”

Se on kaksipiippuinen juttu, pohtii Arto Räty kysymystä siitä, pitäisikö virassa olevien upseereiden ottaa reippaammin kantaa turvallisuuspolitiikkaan. Olisi hyvä, etteivät sotilaat tukisi kannanotoillaan avoimesti eri puolueiden toimintaa. Toisaalta olisi tärkeää, että he asiantuntijoina toisivat tosiasioihin perustuvat näkemyksensä keskusteluun.

– Kyllähän valtiovarainministeriön virkamiehet osallistuvat keskusteluun verotusasioista. Olisi aika harvinaista, että valtiovarainministeriön virkamies ei ottaisi kantaa budjettiin, vaikka se on poliittisesti päätettävä asia.

– Siinä mielessä ulko- ja turvallisuuspolitiikka on mielenkiintoinen saareke Suomessa. Vähän kuin pyhä osio politiikassa, johon ei saa koskea. Nyt Nato-jäsenyys on rikkonut tämän kuplan, mutta epäilen, että takaisin ollaan menossa.

Arto Räty tunnistaa ilmiön, jossa esimerkiksi Venäjän hyökkäystä Ukrainaan ovat julkisuudessa kommentoineet erityisesti eläkkeelle siirtyneet upseerit. Hän toivoo, että julkisuudessa näkyisi nykyistä enemmän myös virassa olevia korkeampia upseereita kommentoimassa esimerkiksi Ukrainan sotaa ja Suomen puolustukseen liittyvä kysymyksiä.

Maanpuolustuskorkeakoulun asiantuntijaupseerit ovat Rädyn mielestä kuitenkin onnistuneet kommentoinneissaan aivan erinomaisesti.

– Kansalaiset tarvitsevat nyt tietoa, analyysiä ja rauhoittamista tämän kriisin keskellä. Täytyy muistaa myös, että kansalaisethan periaatteessa omistavat puolustuksemme ja heitä vartenhan sitä veroeuroilla ylläpidetään.