Sen jälkeen kun Venäjä aloitti täysimittaisen hyökkäyssotansa Ukrainaa vastaan helmikuussa 2022, on julkisuudessa vilissyt runsaasti vertailuja siitä, millainen sotilaallinen ja taloudellinen mahti Eurooppa Venäjään verrattuna on. Tarkoituksena on toki toppuutella kansalaisten huolia. Vaikka unohtaisimme sen, ettei mitään aidosti yhtenäisiä Euroopan asevoimia Natosta huolimatta ole, ovat numerot silti kovan sodankäynnin kohdalla harhaa ja vievät huomion vääriin asioihin.
Totuus on, että Euroopan paperitiikeriltä puuttuu todellinen sotilaallinen pelote. Ukrainan rintaman oppien valossa on suorastaan hengenvaarallista tuudittautua siihen, että oletettu kyky aiheuttaa hyökkääjälle suuria mies- ja kalustotappioita riittää pidäkkeeksi Moskovalle.
Venäjä käytti Ukrainaan viikonloppuna tekemässään massiivisessa ilmahyökkäyksessä Kiovan laskujen mukaan peräti 805 Shahed-tyypin pommilennokkia.
Vastaavan kaavan iskuja on tapahtunut viime aikoina tiuhaan. Usein lennokkien vyöryn seassa on hämäysmaaleja, maalta tai ilmasta laukaistuja ballistisia ohjuksia ja strategisten pommikoneiden ampumia risteilyohjuksia. Niidenkin määrät ovat paikoin olleet huimia.
Valtavat eri nopeuksilla, eri suunnista ja eri korkeuksista tulevat keskitykset ovat omiaan saturoimaan vastustajan ilmapuolustuksen. Puolustajan työtä vaikeuttaa entisestään, että Venäjälle kelpaavat kohteiksi tukikohtien ja sotateollisuuden lisäksi niin vesilaitokset, voimalat, satamat, ostoskeskukset, sairaalat kuin kerrostalotkin.
Euroopassa tuntuu menneen ohi, että Venäjän iskut Ukrainan kaupunkeihin ovat meille suora viesti. Ja tätä viestiä meillä vältellään. Hyvää vastausta siihen ei nimittäin ole. Hyrisemme mieluummin reserviläisten drone-koulutuksesta.
Nato polvilleen
Puolustusasiantuntija Fabian Hoffman on viime aikoina soittanut hälytyskelloja siitä, miltä Venäjän sota eurooppalaista Nato-maata vastaan todellisuudessa näyttäisi. Oslon yliopiston tutkijan mukaan Venäjällä on tiedetty jo vuosikymmeniä, ettei se voisi voittaa pitkää tavanomaisin asein käytyä kulutussotaa Natoa vastaan, oli Yhdysvallat mukana tai ei.
Hoffmanin mukaan julkisestikin saatavilla olevat venäläiset strategia-asiakirjat ja muut sotilaalliset julkaisut osoittavat, että Venäjän sotasuunnitelmat keskittyvät ajatukseen lyhyestä, mutta intensiivisestä konfliktista, jossa Nato-maat pakotetaan alistumaan poliittisesti ja yhteiskunnallisesti siihen ajatukseen, että sodan jatkaminen on hyödytöntä.
Avainasemassa on jatkuva ohjus- ja lennokki-iskujen vyörytys kaupunkeihin. Tällä lamautetaan yhteiskunnan toimintaa ja pysäytetään talous. Ukraina on kestänyt tällaista terroripommitusta valtavalla kansainvälisellä sotilaallisella ja taloudellisella tuella, maan suuren pinta-alan suomalla strategisella syvyydellä ja eksistentiaalisesta kamppailusta kumpuavalla sisulla.
Jokainen voi miettiä, missä määrin näitä kaikkia löytyisi nyky-Suomen tai esimerkiksi Baltian maiden kohdalla.
Fabian Hoffmanin mukaan Venäjän ja Euroopan välillä vallitsee tällä hetkellä suoranainen ”ohjuskuilu” (engl. missile gap). Se kasvaa päivä päivältä. Käsite tuli kylmän sodan aikana tunnetuksi, kun sillä kuvattiin myöhemmin erheelliseksi osoittautunutta kuvaa Neuvostoliiton etumatkasta Yhdysvaltoihin strategisten ohjusten tuotannossa. Nyt pitkän kantaman aseiden kuilu Euroopan kanssa on kuitenkin täyttä totta.
Venäjän arvioidaan valmistavan jatkuvasti suuria määriä ohjuksia ja lennokkeja varastoon sen sijaan, että kaikkia aseita käytettäisiin Ukrainassa.
Julkisuudessa liikkuvien arvioiden mukaan Venäjällä valmistuu tällä hetkellä noin 1 200 pitkän kantaman risteilyohjusta, 400 lyhyen ja keskimatkan ballistista ohjusta ja monta tuhatta Shahed-pohjaista pommilennokkia vuodessa. Moskovan on varoitettu myös pyrkivän tuottamaan jatkossa vuosittain jopa 10 000 vastustajan ilmapuolustuksen ylikuormittamiseen suunniteltua hämäysmaalilennokkia.
Euroopassa valmistuu tällä hetkellä tiettävästi noin 100 risteilyohjusta vuodessa. Lyhyen matkan ballistisia ohjuksia meillä ei ole käytössä tai valmistuksessa lainkaan.
Mahdoton yhtälö
Euroopalla ei todellisuudessa ole minkäänlaista suuren mittakaavan pitkän kantaman iskukykyä.
Käytännössä olemme ilmasta laukaistavien risteilyohjusten varassa. Vaikka Suomenkin käyttämien amerikkalaisten JASSMien, Britannian Storm Shadow -ohjusten, Saksan Taurusten ja Ranskan SCALPien kaltaiset järjestelmät ovatkin varsin kyvykkäitä, puhutaan verrattain pienistä määristä aseita, jotka soveltuvat lähinnä täsmäiskuihin tärkeitä sotilaskohteita vastaan. Pidäkkeeksi näistä aseista ei ole. Moskova ei jättäisi yhtäkään iskua tekemättä Euroopan ohjusten pelossa.
Entäpä ohjustorjunta?
Tähän mennessä Euroopan valtioiden vastaus Venäjän pitkän kantaman aseiden uhkaan on ollut ilmapuolustukseen panostaminen. Tässä törmätään kuitenkin nopeasti karuihin lukuihin niin itse aseiden määrien kuin kustannustenkin osalta.
Yhdelläkään Euroopan maalla ei ole tällä hetkellä riittävästi ilmapuolustuskykyjä sellaisten iskujen torjumiseen, joita Ukrainassa koetaan lähes päivittäin. Meiltä puuttuvat niin asejärjestelmät kuin ampumatarvikkeetkin.
Tämä on totta Suomenkin kohdalla. Ohjustorjuntamme rakentuu toistaiseksi NASAMS-järjestelmien ja ilmavoimien hävittäjien varaan. Tulossa on Israelista ostettu Daavidin linko, jolla paikataan korkeailmatorjunnan aukkoa.
Vaikka kyse onkin asiantuntevasti meillä käytetyistä, erittäin edistyneistä ja kyvykkäistä järjestelmistä ja mahdollisimman tehokkaasti rakennetusta puolustuskokonaisuudesta, on julkisista lähteistä saatavilla olevien lukujen perusteella selvää, ettei aseiden määrä riittäisi Venäjän hyökkäystaktiikan edessä muuhun kuin pistemäiseen avainkohteiden suojaamiseen – ja siihenkin vain hetken ajan. Apua olisi saatava ulkoa ja pian – eikä sekään riittäisi. Iso osa Venäjän listalle kelpaavista tärkeistä maaleista jäisi vaille suojaa. Kaupunkien summittaiselta moukaroinnilta suojauduttaisiin ottamalla iskut vastaan väestönsuojissa.
Ajatus siitä, että Ukrainassa nähdyn kaltaisten massiivisten ilmaiskujen uhka voitaisiin estää ilmatorjunnalla, perustuu mahdottomaan yhtälöön.
Sinivalkoinen pelote
Ukraina on kehittänyt viimeisen parin vuoden aikana poikkeuksellisen voimakkaan ja varsin omavaraisen kyvyn tehdä pitkän kantaman iskuja huonosti suojattuihin venäläiskohteisiin kuten öljylaitoksiin.
Ukrainalaiset hyökkäävät Venäjälle verrattain yksinkertaisilla lennokeilla. Samalla on kehitetty myös ohjuksia, joita on nyt alettu ottaa asteittain käyttöön. Kaiken avain on kyky valmistaa ja käyttää kykyjä lähes täysin itsenäisesti ja suhteellisen edullisesti. Verkkouutiset on esitellyt iskukyvyn syntyä muun muassa tästä löytyvässä jutussa.
Ohjuksiin verrattuna hitaat ja helposti torjuttavat lennokit ovat lentäneet paikoin satoja tai jopa tuhansia kilometrejä Venäjän ilmatilassa. Iskut ovat osoittaneet uudestaan ja uudestaan, ettei Venäjän ilmavalvonta- ja puolustus kykene estämään tällaisiakaan hyökkäyksiä Suomen lähialueilla edes silloin, kun ne lähtevät kaukaa Ukrainasta.
Lennokeilla on luonnollisesti rajoitteensa. Taistelukärkien pieni koko ja yksinkertainen rakenne, kyvyttömyys välttää uhkia sekä edistyneitä ohjusjärjestelmiä heikompi osumatarkkuus merkitsevät, ettei Ukrainan kotikutoisista lennokeista ole täsmäiskuihin raskaasti suojattuja sotilaskohteita vastaan. Riittävän suuret määrät tekevät niistä kuitenkin varteenotettavan kiusan Venäjän taloudelle ja yhteiskunnalle. Lennokkikyvyillä voitaisiin myös tehostaa pitkän kantaman risteilyohjusten ja muiden ilmavoimien kykyjen vaikutusta Venäjän oman pelikirjan tapaan.
Esimerkiksi sotatutkija ja Australian asevoimien kenraalimajuri evp. Mick Ryan on pitänyt Ukrainan omavaraista iskukykyä suoranaisena mallina aseiden kustannusten ja määrien kanssa kipuilevalle Euroopalle.
Näitä puheenvuoroja tulisi kuunnella herkällä korvalla meilläkin.
Suomen maantieteellinen asema olisi tällaisessa sodankäynnissä myös etu. Pitkän itärajamme läheisyydessä sijaitsee valtavat määrät Venäjän talouden ja asevoimien keskeisiä kohteita aina Itämeren pohjukasta kauas pohjoiseen. Suomesta lähetettyjen lennokkien ei tarvitsisi lentää läheskään vastaavia matkoja kohteisiinsa kuin Ukrainan aseiden. Tämä merkitsi suhteessa suurempia hyötykuormia. Lennokkeja voitaisiin myös lähettää matkaan melkein mistä tahansa ja ohjata kohteisiin eri suunnista.
Entä jos Suomella olisikin Ukrainan kaltainen pitkälti omavarainen lennokkien käyttöön perustuva pitkän kantaman hyökkäyskyky, josta myös naapuri olisi tietoinen? Entä jos doktriinimme olisi sellainen, että olisimme valmiita iskemään muun muassa Venäjän talouden ja energiajärjestelmän kohteisiin tilanteessa, jossa Moskova päättää tehdä niin meille ensin? Mitä jos sanoisimme tämän ääneen?
Vielä hetki sitten tällaisten kysymysten esittäminen olisi ollut poliittinen itsemurha. Suomihan puolustautuu eikä hyökkää. Joku olisi myös voinut huolia Moskovan provosoinnista. Nyt kun naamarit on vuosien raa’an sodan jälkeen hyväuskoisimpienkin mielestä riisuttu, olisi tämä keskustelu kuitenkin käytävä.
Suomen ja sen eurooppalaisten liittolaisten on pystyttävä jatkossa tarvittaessa hyökkäämään – myös ilman Yhdysvaltoja – ja siihen on kyettävä uskottavasti, kaukaa ja pitkäkestoisesti kovissa sodanajan oloissakin. Kyvyn on oltava käyttökynnykseltään ilmavoimien suorittamia iskuja matalampi ja tämä kyky on myös viestittävä avoimesti julki.
Tällä hetkellä meillä sen paremmin kuin muullakaan Euroopalla ei nimittäin yksinkertaisesti ole minkäänlaista todellista tavanomaisiin asejärjestelmiin perustuvaa pelotetta Venäjää vastaan. Tämä alentaa sotilaallisen konfliktin kynnystä, haluamme sitä tunnustaa tai emme.
Moskovan tapa taistella Ukrainan ”veljeskansaa” vastaan näyttää, ettei meillä ole enää varaa hattaraunelmiin siitä, millaista sota Venäjän ja Suomen välillä olisi.
Kello tikittää ja ohjuskuilu kasvaa.
