Suomen nykyistä asentoa kansainväliseen politiikkaan on viime vuosina kuvattu usein ”uuden ajan ulkopolitiikaksi”. Sen voidaan katsoa ensisijaisesti seuranneen Venäjän hyökkäyssodasta Ukrainaan ja sen myötä Suomen liittymisestä Natoon. Selvää onkin, että sulautuminen osaksi sotilasliittoa ja sen yhteisiä tavoitteita merkitsee väistämättä kansallisten päämäärien sovittamista osaksi muiden jäsenmaiden ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Vertauskohtana voidaan pitää EU-jäsenyyttä, joka sekin on 30 vuoden ajan muokannut sekä Suomen ulkopolitiikkaa että kansallista lainsäädäntöämme lähes kaikilla elämän osa-alueilla.
Uuden ajan ulkopolitiikka ei kuitenkaan rajaudu vain Suomen omiin ratkaisuihin. Kyse on yhtä lailla tavasta hahmottaa oman aikamme maailmankuvaa ja siinä piileviä muutosvoimia. Tällaisia ovat Venäjän muutos yhä avoimemmin vihamieliseksi länttä kohtaan, Kiinan globaalin vaikutusvallan voimakas kasvu, Euroopan sisäinen rämpiminen ja globaalin etelän nousukkaiden esiinmarssi. Demokraattiset voimat ovat ajautumassa puolustuskannalle maailmassa, jossa sen vastakohdat – autoritäärisyys ja diktatuurit – kokevat voimaantumisen tunnetta ja ovat halukkaita kokeilemaan riskeistä piittaamatta niin sodan ja rauhan rajoja kuin maailmantalouden vakauttakin.
Yhdeksi aikamme muutosvoimaksi on yllä mainitun lisäksi laskettava Yhdysvaltojen häilyvyys ja Donald Trumpin paluu Valkoiseen taloon. Euroopassa ei ole vieläkään totuttu ajatukseen siitä, että Washington suhtautuisi meihin avoimen uhkailevaan ja epäystävälliseen sävyyn. Tilannetta ei helpota se, että toisen maailmansodan seurauksena muodostunut transatlanttinen suhde on luonut Euroopalle voimakkaita taloudellisia ja sotilaallisia riippuvuuksia Atlantin toiselle puolen. Asetelman epätasapaino korostuu aikana, jolloin eurooppalaiset hallitukset ovat usein heikkoja ja monien päällekkäisten ongelmien riivaamia.
Samaa pohdintaa joudutaan nyt soveltamaan Yhdysvaltojen kohdalla.
Vielä hetki sitten Washingtonissa istui hallinto, jonka sitoutumista Suomenkin ulkopolitiikan tavoitteisiin meidän ei tarvinnut arvuutella. Ostimme uudet amerikkalaishävittäjät, saimme vahvan tuen Nato-jäsenyydellemme heti Venäjä hyökättyä Ukrainaan ja solmimme kahdenvälistä puolustusyhteistyötä vahvistavan DCA-sopimuksen. Suomen ja Yhdysvaltojen suhde muuttui selvästi aiempaa syvemmäksi, kun kumppanuus vaihtui sitovaan liittolaisuuteen.
Lienee tarpeetonta olla huolissaan siitä, että Washington ottaisi erityisesti Suomen tähtäimeensä kielteisessä mielessä. Päätös sitoa etenkin turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaamme tiukemmin suurvaltaan tuo perustellusti Suomelle hyötyjä, mutta tarkoittaa samalla niiden riskien hyväksymistä, joita Yhdysvaltojen ailahtelu pitää sisällään. On vielä liian varhaista arvioida, onko Yhdysvaltojen uusi hallinto riski meille. Trumpin työ on vasta alkamassa ja vaikka hänen johtamistapansa tyylilaji näyttää olevan entisellään, agendan konkreettinen sisältö avautuu ajan kanssa.
Kenties lähimmäksi Suomea ovat osuneet Trumpin puheet Ukrainasta, Euroopasta, Venäjästä sekä Grönlannista ja Tanskasta. Nähtäväksi jää, ovatko ne amerikkalaiset oikeassa, jotka taustakeskusteluissa toistelevat, miten on tehtävä pesäeroa sen välillä, mitä presidentti puhuu ja mitä hänen hallintonsa tosiasiassa tekee.
Suomettumispuhe nostaa taas päätään
Donald Trumpin alkutaival on kieltämättä antanut huolestuttavia viestejä, joita kannattaa kuunnella herkällä korvalla. Liittolaisten haukkuminen, uhkailu ja kovistelu on kielteinen kehityksen suunta, vaikka se osoittautuisikin pinnalliseksi ja groteskiksi suurvaltapolitiikaksi. Tästä tuskin lienee kenelläkään kovin suurta näkemyseroa Suomessa. Epävarmuus on hiipinyt meillekin asti. Tätä heijastelee keskustelu siitä, olemmeko suomettuneet Yhdysvaltojen suuntaan.
Kuten usein aiemminkin, on suomettumiskäsite jälleen noussut eräänlaisena tehdasasetusmallina kuvaamaan Suomen suhteita suurvaltaan.
Menneisyyden retoriikan puoleen kääntyminen näyttää siltä, ettemme ole vieläkään täysin toipuneet kylmän sodan aiheuttamasta identiteettitraumasta. Pohjimmiltaan se välittää samalla mielikuvaa heikosta itsetunnosta: Suomesta, joka on toistuvasti ulkoisten voimien sätkynukke vailla omaa toimijuutta.
Ei ole lainkaan tavatonta, että kansainvälisessä politiikassa pienemmät valtiot solmivat liittoumia suurempien kanssa tai tukevat globaalia normistoa suojelemaan itseään vahvojen mielivallalta. Vasallin ja kätyrin roolia pienille valtioille on tarjoiltu perinteisesti itänaapurimme ajattelutavassa. On valitettavaa, jos emme itse anna omille tavoitteillemme tämän suurempaa arvoa ja näemme itsemme alistettuna.
Suomettumisargumentin käyttöä on suotavaa tarkastella myös historiantutkimuksesta tutun anakronismin käsitteen kautta. Anakronistista tulkintaa syntyy silloin, kun halutaan ennemmin selittää tulkitsijan omaa aikaa, eikä ymmärtää menneisyyttä sellaisenaan. Näin ajatellen olisi onttoa ja historiatonta leimata esimerkiksi Suomen koko kylmän sodan aikakausi suomettuneeksi, epäonnistumiseksi tai käänteisesti menestystarinaksi ketterästä valtiopolitiikasta. Viime kädessä suomettumisretoriikka ei siis kerro tosiasiassa juuri mitään Suomen tämän päivän Yhdysvallat-suhteen tavoitteista tai ajureista.
Vapaaehtoiseen ja demokraattiseen päätöksenteon pohjautuvan Yhdysvallat-suhteen vertaaminen hävityn sodan varjossa solmittuun YYA-sopimukseen Neuvostoliiton kanssa ontuu pahasti. Toistuva suomettumisen viljely eri asiayhteyksissä pahimmillaan inflatoi koko käsitteen ja hämärtää ymmärrystämme siitä, mistä ilmiössä oli aikanaan todellisuudessa kyse. Jos haluamme välttää vastaavan toistumista, olisi suotavaa, ettei historiaa kohdella halpahallina. Pienvaltioille tyypillisten valintadilemmojen takana ei ole pelkkää itseisarvoista halua miellyttää suurvaltoja omista arvoista piittaamatta.
Samaan aikaan Yhdysvallat-kritiikin pohjaa voi ymmärtää. Läheinen liittolaisuus suurvallan kanssa ei tarkoita varauksetonta myötäilyä, sen haitoista on Suomessa riittävästi omakohtaista kokemusta. Itsesensuuri on liukas polku, jonka hyötyjä ja haittoja on vaikea hallita. Suomettumispuheet ovat tästä huolimatta yliampuvia. Suomessa on todistetusti aina ollut vapaus arvostella Yhdysvaltoja. Valtiojohdon tasolla tästä esimerkkinä on toiminut 2000-luvulla presidentti Tarja Halosen kritiikki Yhdysvaltojen Irak-politiikkaa kohtaan. Yhtä lailla nyt esiintyvä keskustelu on muistutus ilmaisunvapaudesta suhteessa Yhdysvaltoihin.
Suomella ei ole varaa vain mukaviin valintoihin
Suomen viestintälinjaa suhteessa Yhdysvaltojen uuteen hallintoon kannattaisi tarkastella suomettumisretoriikan sijaan politiikan tekemisen arkipäiväisestä ja kylmäpäisestä tulokulmasta. Suuremmassa kuvassa vaikuttaa siltä, että Donald Trump yrittää asemoida itseään suhteessa muihin suurvaltoihin korostetun voimakkaasti heti alusta pitäen. Varsinainen toimintalinja seurannee perässä. Varsinaiset ratkaisut nähdään vasta silloin. Oletuksena on, että Suomen ulkopoliittinen johto arvioi tätä prosessia ja noudattaa toistaiseksi maltillista julkisuuslinjaa suhteessa Yhdysvaltoihin. Toisin sanoen, sakeassa ilmastossa on tuskin täysin selvää, millainen Yhdysvallat-linja palvelee parhaiten Suomen tavoitteita.
Pelkkiin Trumpin julkisiin puheisiin nojaavan Yhdysvallat-politiikan tekeminen varhaisessa vaiheessa olisi melko amatöörimäistä. On myös vaikea nähdä, mitä konkreettista hyötyä tällainen toimintapa toisi, ellei tarkoituksena olisi kerätä kotiyleisön edessä poliittisia irtopisteitä. On hyvä muistaa sekin, että pääsääntöisesti aidosti vaikuttavat ja merkittävät diplomatian teot tapahtuvat muualla kuin otsikoissa. Julkisesti Suomi on tukenut Tanskaa muiden Pohjoismaiden rinnalla ja oletettavasti käynyt lukuisia keskusteluja aiheesta taustalla.
Tanskan kohtelu on toisaalta hyvä muistutus siitä, miten Yhdysvaltoja pitkään tukenut liittolainen voi yllättäen ja ilman ennakoitavaa syytä joutua kriisin keskelle. Tuskin Suomea voi syyttää siitä, mikäli toisen Pohjoismaan ryöpytys saattaisi vaikuttaa viestinnän suunnitteluun. Taustalla voi painaa pohdinta senkin osalta, että Trump ilmeisesti seuraa tarkkaan muiden valtiojohtajien arvioita hänestä. Mikäli tasavallan presidentti Alexander Stubbilla on suunnitelmissa piakkoin vierailu Valkoiseen taloon tai muita yhteydenottoja Washingtonin suuntaan, tavoitteena lienee kinastelun sijaan halu muodostaa lähtökuopista suoria yhteyksiä uuteen hallintoon. Jotta Suomen valtiojohto voisi yrittää edistää vaikkapa välittömiä tarpeitamme turvallisuuden saralla, on tätä ennen kirkastettava itselleen Washingtonin päämääriä.
Toki demokratiassa sallitaan sekin, että jonkun mielestä näillä asioilla ei saisi olla suurta vaikutusta Suomen toimintatapaan. Emme kuitenkaan voi välttyä siltä, että Yhdysvallat-suhteessamme ei olisi minkäänlaisia riskejä tai mahdollisia ongelmia. Totta on sekin, että Suomi on 1990-luvun alusta lähtien aina tähän päivään saakka rakentanut maanpuolustustaan ja siten turvallisuuttaan osittain Yhdysvaltojen varaan. Oletettavasti Suomi aikoo toimia johdonmukaisesti ja jatkaa tällä linjalla Trumpinkin aikana.
Olosuhteet eivät välttämättä juuri nyt suotuisimmat, mutta inhorealismin nimissä voi pohtia sitäkin, olisiko Suomella uskottavia vaihtoehtoja tarjolla, kun Euroopassa leijuu sodan uhka. Sitä autuutta Suomella ei taida olla, että voisimme tehdä vain mukavia valintoja.
Koventuneessa maailmassa omat arvot ja niiden johdonmukainen edistäminen ovat toistuvasti koetuksella. On vaikea kadehtia poliittisia johtajia, jotka joutuvat usein sijoittajan tavoin arvioimaan tapauskohtaisesti päätösten riskejä ja hyötyjä tulosvastuun edessä. Iloita voi silti siitä, että verrattuna aiempaan Suomella on tänä päivänä selvästi enemmän vapautta tehdä omista tarpeistamme nousevia valintoja. Sekin on myönteistä, että ulkopoliittinen keskustelukulttuurimme muuttuu koko ajan moniäänisemmäksi. Tässä hengessä ei ole väärin vaatia päättäjiltä enemmän kuin aiemmin. Toisin kuin kylmän sodan aikaan, linjakeskustelulle on tilaa eikä ketään ajeta erilaisten näkemysten takia yhteiskunnallisen hylkiön asemaan.
Henkilökohtaisesti koen enemmän huolta maailmanpolitiikan levottomuudesta kuin tunkkaisen suomettumisilmiön paluusta.
