Muusikko Mira Luodin ja vapaaottelija Makwan Amirkhanin seksuaalirikosoikeudenkäynti on herättänyt Suomessa poikkeuksellisen vilkkaan keskustelun. Eniten huomiota on saanut Amirkhanin puolustusasianajajan Kari Uotin perustelu, jonka mukaan Luoti ei lähes nelikymppisenä naisena ollut hänen päämiehensä mielestä seksuaalisesti haluttava. Närkästys on ymmärrettävää. Yksittäisen ihmisen haluttavuutta ei voi päätellä hänen iästään, eikä seksuaalisen kiinnostuksen puuttuminen todista, ettei rikosta olisi voinut tapahtua.
Paheksunnan keskellä esitettiin kuitenkin väite, joka on tieteellisesti vähintään yhtä ongelmallinen. Vasemmistoliiton puheenjohtaja Minja Koskela kysyi sosiaalisessa mediassa, perustuuko seksuaalinen häirintä siihen, että joku on seksuaalisesti kiinnostava, vai haluun osoittaa valtaa. Asianajaja Minna Pilviö totesi Ylen A-studiossa, että seksuaalirikoksissa on aina kyse väkivallasta ja vallankäytöstä eikä uhrin ulkonäöllä tai haluttavuudella ole merkitystä. Ylen Kulttuuriykkösen Perjantaistudiossa 30. lokakuuta teologian maisteri Vehka Kurjenmiekka piti puolustuksen argumenttia naurettavana huomion siirtämisenä ”johonkin täysin kuvitteelliseen hypoteettiseen ajatukseen siitä, että tämmöisessä seksuaalisessa väkivallassa olisi kyse mitenkään seksistä tai haluttavuudesta. Siinähän on kyse vallasta ja väkivallasta.”
Ylen rikostoimittaja Tuomas Rimpiläinen muotoili asian varovaisemmin: seksuaalirikoksissa ei hänen mukaansa läheskään aina ole ensisijaisesti kyse uhrin haluttavuudesta. Varovaisempikin muotoilu ohittaa olennaisen. Oletus, ettei seksuaalirikoksissa olisi kyse seksistä vaan vallasta, on ristiriidassa huomattavan tutkimusnäytön kanssa.
En ota kantaa Amirkhanin syyllisyyteen, koska se kuuluu tuomioistuimelle. Kuten Iltalehden kolumnisti Sanna Ukkola on huomauttanut, puolustuksen väite koski Amirkhanin väitettyä suhtautumista Luotiin eikä nelikymppisten naisten haluttavuutta yleensä. Oikeudenkäynnin synnyttämä keskustelu tarjoaa silti hyvän tilaisuuden tarkastella yhtä seksuaaliväkivallan sitkeimmistä myyteistä.
Vallankäyttö on väline, ei päämäärä
Ajatus seksuaaliväkivallasta ensisijaisesti vallankäyttönä perustuu yksinkertaiseen käsitteelliseen sekaannukseen, jossa rikoksen tekotapa sekoitetaan sen tavoitteeseen. Myös ryöstö on vallankäyttöä. Ryöstäjä pakottaa uhrinsa luovuttamaan omaisuutensa väkivallalla tai sen uhalla. Silti kukaan ei väitä, että ryöstäjän perimmäinen motiivi olisi valta eikä raha. Jos hän saisi saman summan ilman väkivaltaa, tuskin hän vaivautuisi ryöstämään.
Sama logiikka pätee seksuaalirikoksiin. Seksuaalinen tyydytys on seksuaalirikoksen välttämätön ainesosa ja sen perimmäinen tavoite, samalla tavalla kuin raha on ryöstön. Väkivalta ja ”valta” ovat keinoja pakottaa uhri. Kiistämättä on totta, että pakottaminen on määritelmällisesti vallankäyttöä ja että joillekin tekijöille alistaminen tai kärsimyksen aiheuttaminen voimistaa tyydytystä. Seksuaalinen halu ei myöskään yksin riitä selittämään rikosta, koska halua on monilla, mutta vain hyvin harvat raiskaavat. Valta voi selittää, miten tekijä toimii, mutta se ei riita selittämaan, miksi teko on nimenomaan seksuaalinen.
Iskulause ei ole tutkimustulos
Käsitys raiskauksesta vallankäyttönä juontaa 1970-luvun radikaalifeminismiin, erityisesti Susan Brownmillerin vuonna 1975 ilmestyneeseen teokseen Against Our Will. Brownmillerin mukaan raiskaus oli ”ei enempää eikä vähempää kuin tietoinen pelottelun prosessi, jolla kaikki miehet pitävät kaikki naiset pelon vallassa”. Lauseesta tuli nopeasti iskulause, jota on toistettu yliopistojen opetuksessa, järjestöjen materiaaleissa ja tiedotusvälineissä niin usein, että monet pitävät sitä tieteellisenä tosiasiana.
Ajatuksella oli aikanaan ymmärrettävä poliittinen tarkoitus. Sen avulla haluttiin vastustaa käsityksiä, joissa seksuaaliväkivaltaa selitettiin miesten hillitsemättömillä haluilla ja vastuuta vieritettiin uhrien harteille. Moraalisesti perustellusta tavoitteesta ei kuitenkaan seuraa, että sen tueksi esitetty teoria olisi tieteellisesti oikea.
Uhrien ikä kertoo motiivista
Jos seksuaaliväkivallassa ei ole kyse halusta vaan vallasta, miksi uhrin ikä ennustaa sen riskiä niin voimakkaasti? Yhdysvaltalaiset kriminologit Richard Felson ja Patrick Cundiff tarkastelivat vuonna 2014 julkaistussa tutkimuksessaan noin 300 000 poliisin tietoon tullutta seksuaalirikosta. Uhrien yleisin ikä oli 15 vuotta riippumatta siitä, oliko uhri mies vai nainen tai minkä ikäinen tekijä oli. 15-vuotiailla tytöillä oli noin yhdeksänkertainen raiskausriski 35-vuotiaisiin naisiin verrattuna.
Nyt käytävän keskustelun kannalta erityisen kiinnostavaa on, että 15-vuotiaalla pojalla oli suurempi riski joutua seksuaalirikoksen uhriksi kuin 40-vuotiaalla naisella, vaikka naiset ovat kaiken kaikkiaan uhreina huomattavasti miehiä useammin. Tarkistin aikoinaan saman vertailun suomalaisista tilastoista, ja sama tulos toistui. Felsonin ja Cundiffin johtopäätös oli, että seksuaalirikos on yhtä lailla nuoriin kuin naisiin kohdistuvaa rikollisuutta. Miesuhrit ovatkin feministiselle valtateorialle erityisen hankala kysymys. Jos raiskaus on miesten keino pitää naiset pelon vallassa, miksi aikuiset miehet raiskaavat nuoria poikia?
Kriitikko voi vastata, että nuoret ovat yksinkertaisesti haavoittuvampia. Tähän vastaa Felsonin ja hänen kollegoidensa vuonna 2012 julkaisema tutkimus vankiloista, joissa seksuaalirikosten uhrit ovat pääasiassa miehiä. Miesvangit kohdistivat seksuaalista väkivaltaa erityisesti nuoriin miesvankeihin, mutta ratkaisevaa oli, että uhrin nuoruus ennusti seksuaalista väkivaltaa huomattavasti voimakkaammin kuin tavallista fyysistä väkivaltaa. Jos kyse olisi pelkästä haavoittuvuudesta, iän pitäisi näkyä yhtä lailla kaikessa väkivallassa. Tutkijoiden tulkinnan mukaan seksuaalinen kiinnostus kohdistuu naisten puuttuessa niihin miehiin, jotka muistuttavat eniten tekijöiden tavanomaisia seksikumppaneita, eli nuoriin ja nuorekkaisiin. Pelkälle alistamiselle löytyisi kohteita kaikista ikäryhmistä.
Viehättävyys lisää uhriksi joutumisen riskiä
Samansuuntaista näyttöä on saatu Suomesta. Tutkin Jonathan Brauerin ja Noora Ellosen kanssa fyysisen ulkonaon yhteyttä nuorten uhrikokemuksiin. Vuonna 2020 Journal of Criminal Justice -lehdessä julkaistu tutkimuksemme perustui yli 5 000 suomalaisen nuoren kyselyaineistoon. Fyysisesti viehättävillä nuorilla oli huomattavasti muita suurempi riski joutua seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi. Yhteys oli erityisen voimakas pojilla: erittäin viehättäviksi arvioidut pojat olivat kokeneet seksuaalista hyväksikäyttöä viisinkertaisella todennäköisyydellä muihin poikiin verrattuna.
Tilastollinen yhteys ei yksin paljasta tekijöiden motiiveja, mutta se on juuri sellainen havainto, jota seksuaaliseen kiinnostukseen perustuva selitys ennustaa ja jota valtateoria ei pysty selittämään. Millä tieteellisellä perusteella voidaan siis väittää, ettei uhrin viehättävyydellä olisi mitään merkitystä?
Arkielämässä nuoruuden ja viehättävyyden voima tunnustetaan itsestäänselvyytenä. Muotimainosten, kosmetiikkakuvastojen ja romanttisten elokuvien päärooleissa näemme lähes aina nuoria ja viehättäviksi koettuja ihmisiä, eikä se ole sattumaa. On erikoista, jos seksuaalisen viehättävyyden merkitys hyväksytään kaupallisessa kulttuurissa, mutta julistetaan merkityksettömäksi juuri silloin, kun tutkitaan seksuaalirikollisuutta.
Laboratorio ja lääkitys kertovat samaa
Seksuaalisen motivaation ja väkivallan tavoittelun voi erottaa toisistaan tutkimalla, mikä kiihottaa. H. E. Barbareen, W. L. Marshallin ja R. D. Lanthierin vuonna 1979 julkaisemassa kokeessa mitattiin raiskauksista tuomittujen miesten fysiologista kiihottumista erilaisten seksuaalisten tilanteiden kuvauksiin. Raiskaajat eivät kiihottuneet pakottamisesta enemmän kuin vapaaehtoisesta seksistä. Ero vertailuryhmään oli siinä, ettei pakottaminen vähentänyt heidän kiihottumistaan. Baxterin, Barbareen ja Marshallin vuonna 1986 julkaisemassa laajemmassa, 60 raiskaajaa käsittäneessä tutkimuksessa raiskaajat kiihottuivat keskimäärin enemmän suostumuksellisesta kuin pakotetusta seksistä, mutta ero oli pienempi kuin tavallisista miehistä koostuneessa vertailuryhmässä.
Tulokset viittaavat siihen, ettei raiskaajan ongelma välttämättä ole mieltymys väkivaltaan, vaan se, ettei toisen ihmisen suostumuksen puuttuminen jarruta hänen haluaan. Tavallisella miehellä uhrin vastustelu ja kärsimys sammuttavat halun, mutta raiskaajalla ei. Laboratoriokokeet eivät tietenkään paljasta kaikkia rikosten motiiveja, mutta ne horjuttavat käsitystä, jonka mukaan pakottaminen itsessään olisi raiskaajan tavoite.
Toisen tutkimuslinjan muodostavat hormonaaliset hoidot. Tanskalaisessa vankilassa hoidettiin vuosina 1989–2014 yhteensä 60 vaarallisena pidettyä seksuaalirikollista lääkityksellä, joka laski testosteronin kastraatiotasolle ja esti sen vaikutuksen elimistössä. Pitkäaikaisseurannassa (Colstrup ym. 2020) noin 44 prosenttia keskeytti tai lopetti hoidon. Hoidon lopettaminen ei lisännyt merkitsevästi rikosten uusimista yleensä, mutta uuden seksuaalirikoksen riski oli lopettaneilla 7,7-kertainen hoitoa jatkaneisiin verrattuna. Tulos on paljastava juuri tarkkuutensa vuoksi: seksuaaliviettiä heikentävä hoito näyttää ehkäisevän nimenomaan seksuaalirikoksia, ei rikollisuutta yleisesti. Tutkimus ei tietenkään ollut satunnaistettu koe, aineisto on pieni ja tulokset koskevat vakavista rikoksista tuomittujen erityisryhmää. Mutta jos seksuaalirikoksissa olisi kyse pelkästä vallankäytöstä, miksi seksuaalivietin palautuminen lisäisi juuri seksuaalirikosten uusimista?
Pedofiliaa ei selitetä vallankäytöllä
Keskustelussa on myös kummallinen epäjohdonmukaisuus. Kun puhutaan lapsiin kohdistuvista seksuaalirikoksista, kukaan ei kiistä seksuaalisen halun merkitystä. Pedofilia ymmärretään seksuaalisen kiinnostuksen häiriöksi ja tunnustetaan rikosten riskitekijäksi. Lapsiin seksuaalisesti kiinnostuneille tarjotaan hoitoa, jonka tavoitteena on ehkäistä rikoksia, myös niille, jotka eivät ole koskaan rikokseen syyllistyneet. Hoitoon voi kuulua impulssikontrollin vahvistamista, riskitilanteiden tunnistamista ja tarvittaessa lääkitystä.
On outo ajatus, että seksuaaliväkivallassa olisi kyse seksuaalisesta halusta vain silloin, kun se kohdistuu lapsiin, mutta motiivi muuttuisi vallankäytöksi heti, kun teot kohdistuvat aikuisiin naisiin. Varsinkin kun valtaosa ihmisistä kokee seksuaalista halua nimenomaan murrosiän ohittaneita kohtaan.
Moraalinen paheksunta ei korvaa tiedettä
Palataan lopuksi oikeudenkäyntiin. Puolustuksen argumentti voi hyvinkin olla tässä tapauksessa huono, koska kenenkään mieltymyksiä ei voi päätellä iästä, eikä seksuaalisen kiinnostuksen puuttuminen sulje pois rikosta. Siitä ei kuitenkaan seuraa, ettei haluttavuudella olisi yleisesti merkitystä seksuaalirikollisuuden selittämisessä. Yksilön syyllisyyden arviointi ja rikollisuuden syiden tutkiminen ovat eri asioita. Samoin on erotettava väite, jonka mukaan seksuaalinen kiinnostus vaikuttaa tekijän käyttäytymiseen, ja väite, jonka mukaan uhri olisi jotenkin vastuussa häneen kohdistuneesta rikoksesta. Ensimmäinen on empiirinen hypoteesi, jälkimmäinen moraalinen ja oikeudellinen virhepäätelmä. Seksuaalinen halu ei oikeuta ketään loukkaamaan toisen ihmisen itsemääräämisoikeutta.
Olen tutkinut rikollisuutta yli 30 vuotta, ja minua huolestuttaa, että suomalaisessa keskustelussa on päädytty tilanteeseen, jossa jo seksuaalirikosten seksuaalisten motiivien tutkiminen näyttää joidenkin mielestä epäilyttävältä. Se on huono lähtökohta sekä tieteelle että rikosten ehkäisylle. Väärä diagnoosi johtaa väärään hoitoon. Jos seksuaalista motivaatiota ei suostuta tunnustamaan, ei voida kehittää keinoja, jotka puuttuvat juuri siihen.
Seksuaaliväkivallassa käytetään valtaa, mutta niin käytetään myös ryöstössä ja kiristyksessä. Vallankäytön toteaminen ei vielä kerro, mitä tekijä tavoittelee. Jos haluamme ehkäistä seksuaaliväkivaltaa, meidän on uskallettava tutkia myös motiiveja, jotka eivät sovi poliittisesti miellyttäviin selitysmalleihin. Seksuaaliväkivallassa on kyse seksistä. Sen myöntäminen ei ole seksuaaliväkivallan puolustamista, vaan välttämätön askel sen ehkäisemiseen.
