Suomessa ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko laaditaan normaalisti kerran vaalikaudessa. Siksi onkin hyvin poikkeuksellista, että selontekoa ryhdyttiin päivittämään kesken leikin vuotta ennen eduskuntavaaleja.
Menettely kertoo maailmantilanteesta enemmän kuin yksikään yksittäinen kirjaus. Toimintaympäristö on liikkunut nopeammin kuin vielä hetki sitten meilläkin oletettiin.
Moni selonteon havainto kuulostaa suomalaisille tutulta. Venäjä on pitkäkestoinen uhka. Ukrainan sodan lopputulos määrittää Euroopan turvallisuutta pitkälle tulevaisuuteen. Yhdysvaltojen politiikka on muuttunut. Lähi-idän kriisi sitoo suurvaltojen huomiota ja arktinen kilpailu on noussut uudella tavalla esiin. Näistä kaikista on puhuttu jo pitkään julkisuudessa.
Kriisit kasautuvat samaan aikaan
Aikamme keskeinen piirre on se, että kriisit eivät enää pysy erillään toisistaan. Venäjän sota Ukrainassa jatkuu kuluttavana konfliktina, joka sitoo Euroopan ja Yhdysvaltojen resursseja. Lähi-idässä jännitteet voivat vetää Yhdysvaltoja syvemmälle konfliktiin, jonka vaikutukset ulottuvat koko maailmantalouteen. Aasiassa jännite Taiwanin ympärillä pahimmillaan voisi ravistella jokaisen meidän arkeamme.
Historiallisesti vastaava kriisien kasautuminen on ollut vaarallinen yhdistelmä. Suurvaltojen suurin riski ei ole yksittäinen tappio, vaan ylivenyminen. Mitä useammalle rintamalle huomiota ja voimaa sidotaan, sitä suurempi on kiusaus testata rajoja siellä, missä vastapuoli näyttää hetkellisesti sidotulta. Juuri nyt Yhdysvaltojen holtittomuus heijastuu kaikkialle maailmaa ja luo mielikuva keisarista ilman vaatteita.
Yhdysvaltojen rooli muuttuu
Tämä kehys näkyy myös siinä, miten Suomi nyt arvioi Yhdysvaltoja.
Selonteossa ei tehdä irtiottoa Yhdysvalloista, eikä sellaiseen meillä olisi edes varaa. Yhdysvallat säilyy Suomen ja Euroopan turvallisuuden kannalta keskeisenä liittolaisena, ja Naton pelote nojaa edelleen ratkaisevasti amerikkalaiseen voimaan. Silti rivien välistä viesti on selvä. Yhdysvallat ei katso Eurooppaa enää samalla tavalla kuin ennen.
Ongelmat näkyvät myös Natossa. Liittokunta ei ole kadonnut eikä sen merkitystä pidä vähätellä. Suomen asema olisi ilman Nato-jäsenyyttä olennaisesti heikompi. Samalla on yhä selvempää, että Naton uskottavuus ei ole enää samalla tavalla itsestäänselvyys kuin vielä muutama vuosi sitten. Se elää sen mukaan, millaisena Yhdysvallat sen kulloinkin näkee ja kuinka vahvasti se haluaa sitoutua Euroopan turvallisuuteen.
Juuri nyt näyttää siltä, että tie Naton huippukokoukseen Turkin Ankarassa voi olla kivinen. Trumpin uhkailut Natosta lähtemisestä ovat todellisia vaikka Yhdysvallat ei juridisesti mihinkään poistuisi. Paljon pahaa voidaan tehdä jo puheilla ja joukkojen vetäytymisellä. Inhorealisti voisi jopa harkita huippukokouksen siirtämistä jos sille on mahdollisuus ettei Yhdysvallat päättäisi jättää tulematta paikalle.
Tästä syntyy jännite, jota ei usein sanota ääneen.
Euroopan pitäisi vähentää riippuvuuttaan Yhdysvalloista, mutta sitä ei voi tehdä nopeasti ilman, että oma turvallisuus heikkenee lyhyellä aikavälillä. Euroopan puolustus ei ole irrallinen kokonaisuus, vaan vuosikymmenten aikana työnjako, joka nojaa syvästi amerikkalaisiin kykyihin. Kyse on tiedustelusta, ilmatankkauksesta, pitkän kantaman iskukyvystä, ilmapuolustuksesta ja logistiikasta. Eurooppalaiset armeijat eivät vain käytä amerikkalaista tukea, vaan ne toimivat osana tätä kokonaisuutta.
Siksi nopea irtautuminen on käytännössä mahdotonta.
Jos Yhdysvaltojen rooli heikkenisi äkillisesti, Eurooppa ei menettäisi vain kapasiteettia, vaan myös kykynsä käydä sotaa. Sama koskee puolustusteollisuutta kun asejärjestelmät, huolto ja varaosat ovat kytkeytyneet Atlantin yli kulkeviin toimitusketjuihin.
Selonteot tyypillisesti tyytyvät kuvailemaan asioita ja nimittämään milloin mitäkin Suomelle tärkeäksi. Siksi priorisointia tai vaihtoehtoisia polkuja on niistä ollut yleensä vaikeaa löytää. Epämiellyttäviä totuuksia ei myöskään ole mukavaa julistaa ääneen papereissa, joita luetaan tarkkaan meidän rajojen ulkopuolella.
Suomen suunnitelma B löytyy pohjoisesta
Todellisuudessa Suomen suunnitelma B on se, että rakennamme Pohjois-Eurooppaan vahvan puolustuksen yhdessä alueen liittolaisten kanssa. Pohjoismaat, Baltia ja Itämeren alue nousevat tässä entistä ratkaisun avaimiksi. Kyse ei ole enää vain yhteistyöstä, vaan siitä, että alueesta muodostuu yhä selkeämmin yhteinen puolustuksellinen kokonaisuus.
Pohjoinen on kiistatta koko liittokunnan tärkein etulinja suhteessa Venäjään. Tämä tarkoittaa myös uudenlaista taakanjakoa. Suomi ja Baltian maat ovat etulinjan maita, joiden tehtävä on sitoa ja hidastaa mahdollista hyökkäystä. Ruotsi, Norja ja Tanska toimivat alueellisina solmukohtina ja yhteyksinä Atlantille ja arktiselle alueelle. Saksa ja Britannia tuovat raskaampaa voimaa ja jatkuvuutta. Yhdysvallat säilyy viimeisenä strategisena takaajana, mutta sen rooli ei ole enää yksin ratkaiseva.
Tämä on käytännössä alueellisesti vahvistettu Nato. Ei vaihtoehto liittokunnalle, vaan tapa tehdä siitä uskottavampi myös tilanteessa, jossa Yhdysvaltojen huomio jakautuu usealle suunnalle.
Suomen on pidettävä Yhdysvallat mukana niin tiiviisti kuin mahdollista, koska ilman sitä Euroopan turvallisuus on heikompi. Samalla sen on rakennettava pohjoiseurooppalaista kokonaisuutta, joka kestää enemmän myös omin voimin. Toisin sanoen Suomen turvan on kestettävä myös silloin, kun maailma ei toimi suunnitellusti.
Suomi ei ole yksin, mutta se ei voi enää nojata automaattisesti siihen oletukseen, että joku muu ratkaisee viime kädessä Euroopan turvallisuuden puolestamme. Ei ole siksi lainkaan mahdotonta, että päivitettykin selonteko voisi sekin vanhentua hyvin nopeasti.