Presidentti Vladimir Putin on pitkään vaalinut Venäjän imperialistiseen identiteettiin perustuvaa aggressiivista kansallismielisyyttä.
Takaiskut Ukrainaa vastaan käydyssä hyökkäyssodassa edistävät entisestään venäläisen yhteiskunnan radikalisoitumiskehitystä ja nostavat äärioikeiston Venäjän poliittisen näyttämön keskipisteeseen, yhdysvaltalaisen Free Russia Foundationin asiantuntija Stanislav Shalunov arvioi.
– Kuten lukuisat diktaattorit kautta historian, Putin uskoi voivansa lujittaa asemaansa kotimaassa pienen ja voitokkaan sodan avulla, hän sanoo Atlantic Councilin julkaisemassa artikkelissa.
Nyt Putinille on kuitenkin hänen mukaansa käymässä samoin kuin neuvostojohtaja Nikita Hruštšoville vuoden 1962 Kuuban kriisin jälkeen tai Argentiinan juntalle kaksi vuosikymmentä myöhemmin Falklandin sodan seurauksena.
– Jos häviät konfliktin, joka sinun piti voittaa, vaikutus on niin nöyryyttävä, että koko valta-asemasi joutuu vaakalaudalle, Shalunov toteaa.
– Omien kykyjen yliarviointi on sotilaallisissa kysymyksissä katastrofaalisen vaarallista. Vuosikymmeniä jatkuneen propagandan seurauksena venäläiset pitävät itsestään selvänä, että heidän maansa on sotilaallinen suurvalta. Ukrainassa tämä myytti on murtunut.
Uutta tilaa äärioikeistolle
Sen sijaan, että Putin tunnustaisi Venäjän armeijan taistelukentällä kärsimät tappiot, hän on sitkeästi vakuutellut kaiken menevän suunnitelmien mukaan.
– Tämä avaa mahdollisuuksia Venäjän äärioikeistolaisille voimille, joilla ei ole vastaavia rajoitteita. Kun Kremlin edustajat yrittävät selittää vetäytymiset ”hyvän tahdon eleiksi”, äärioikeisto voittaa venäläistä yleisöä puolelleen käsittelemällä avoimesti maan sotilaallista katastrofia Ukrainassa, Shalunov sanoo.
Vakavin haaste putinismille saattaakin hänen mukaansa nousta Venäjän perinteisen opposition asemesta poliittiselta liikkeeltä, joka sijoittuu poliittisella kartalla kauemmas oikealle kuin Putin itse. Tämän toistaiseksi järjestäytymättömän liikkeen ytimessä ovat epäviralliset ”sotakirjeenvaihtajat” ja sosiaalisen median tilit, jotka raportoivat sotatapahtumista Kremlin ohi suoraan kansalle.
– Useimmat kirjoittavat nationalistisesta venäläisnäkökulmasta ja esittävät ukrainalaisia kohtaan etnisiä herjauksia. He ovat yksiselitteisesti sodan kannalla ja usein ilmeisesti Putin-myönteisiä. Sisällöt ovat kuitenkin monesti ristiriidassa Venäjän virallisen propagandan kanssa ja kritisoivat voimakkaasti hyökkäystä johtavia sotilasviranomaisia, hän toteaa.
– Vaikka tällä hetkellä ei ole olemassa nationalistien yksittäistä johtajaa, Venäjän äärikansallismielisten tunnetuin hahmo on Jevgeni Prigožin, Wagner-palkkasotilasjoukkojen johtaja.
Prigožin koettelee Shalunovin mukaan avoimesti rajoja pilkatessaan julkisesti Venäjän ylintä sotilasjohtoa. Samaan aikaan hänen Wagner-joukkonsa operoivat Ukrainassa kuin armeija armeijassa asettaen itse omat tavoitteensa ja määritellen itsensä eliittijoukoiksi vastakohtana Venäjän alisuoriutuville asevoimille.
Sotainto vain vahvistuisi
Vapaus valtiollisen propagandakoneiston rajoitteista on Shalunovin mukaan merkittävä etu uudelle äärioikeistolle sen taistellessa Kremlin kanssa uskottavuudesta venäläisen yleisön silmissä.
– Tämä tekee äärioikeistosta potentiaalisesti vaarallisen osapuolen tulevassa valtataistelussa Putinin hallintoa vastaan, Shalunov sanoo.
– Äärinationalistinen seuraajahallinto olisi todennäköisesti jopa nykyistä taipuvaisempi sotimaan Venäjän naapureita vastaan ja kohdistamaan häikäilemättömiä iskuja siviileihin. Tätä ääriajattelua ruokkisi osaltaan kansallismielisten piirien voimistuva näkemys, että Putin epäonnistuu Ukrainassa juuri siksi, että hän ei ole johtanut sotaa riittävän häikäilemättömästi, Shalunov toteaa.
– Monet länsimaiset tarkkailijat eivät ole vielä täysin ymmärtäneet tätä käännettä oikealle. Se kuitenkin antaa hälyttäviä viitteitä siitä, mihin Venäjä saattaa olla poliittisesti menossa, ja siksi sitä on seurattava tulevina kuukausina tarkasti.
