Istuin tänään aamupäivän maa- ja metsätalousministeriön valtion aluehallinnon virkamiehille (avit ja elyt) järjestämässä hyvässä neuvonpidossa. Tilaisuuden avasi ministeri Petteri Orpo, joka otti esiin yhä lisääntyvän kritiikin kasvavasta byrokratiasta. Ministeri oli vieraillut Seinäjoella, jossa ainakin maataloussektorilla on tapana antaa palautetta selvällä suomen kielellä.
Keskustelu turhasta valvonnasta ja niuhotuksesta menee usein laidasta laitaan. Joillekin kaikki valvonta on liikaa, mutta niinhän yhteiskunta ei voi toimia. Maataloustukia jaetaan veronmaksajien pussista monia miljardeja, joten on itsestään selvää, että kontrolli tarvitaan. Ja kovin usein olemme myös EU-säädösten vankeja. Kaikissa unionin jäsenmaissa perusrehellisyys ei ole ollenkaan samalla tavalla kansallista kulttuuriperintöä kuin meillä Suomessa. Säännöstö on väkisinkin kommervenkkinen, kun lähtökohtana ei voi olla, että kaikki toimivat oikein.
Mutta mihinkään ei pääse siitä, että olemme luoneet huomattavan määrän kankeuksia ihan omalla kansallisella politiikallamme. Yhä useammin lait säädetään niin, että kenttätyön virkamiehelle ei jää mahdollisuutta talonpoikas- tai kaupunkijärkiseen ratkaisuun. Yksityiskohtaisen säätelyn tarkoitus on tietenkin turvata kansalaisten yhdenvertaisuus, mutta tunnontarkka määräyksen noudattaminen johtaa usein vaikeasti tajuttavaan ja kohtuuttomaan lopputulokseen.
Kun kahdeksankymmentäluvun alussa aloitin sosiaali- ja terveydenhuollon lakimiehenä, ylilääkäreillä oli tapana käyttää kanteluihin vastaamiseen keskimäärin varttitunti. Kun palasin vastaaviin hommiin parin kymmenen vuoden tauon jälkeen, huomasin, että samat ylilääkärit ähelsivät vastineiden kanssa kokonaisia työpäiviä. Erisorttisten oikeudenkäyntien vuoksi virkakunta on tullut varovaiseksi. Se on ymmärrettävää, mutta terveyden edistämisen näkökulmasta olisi toki parempi, että ylilääkärit ahertaisivat potilaiden, eikä kanteluasiakirjojen kanssa.
Olaus Petrin tuomarin ohjeissa sanotaan, että ”se mikä ei ole oikeus ja kohtuus, ei voi olla lakikaan.” Tuon loistavan, tuomioistuinta varten kirjoitetun, lakia vastaavan, orderin soisi olevan täyttä totta kaikkialla julkisessa hallinnossa. Mutta mihinkään ei pääse siitä, että valtion ja kuntien palveluksessa vaeltaa edelleen virkamiestyyppi, joka on tuttu jo venäläisistä klassikkonovelleista 1800-luvulta. Tuo maisteri tai tuomari kavahtaa pienintäkin poikkeamaa annetuista ohjeista ja menettää yöunensa, jos päätös pitäisi perustaa omaan harkintaan.
Byrokratiaa vastaan taistelemisen pitää olla jatkuvaa. Ainakin jollakin tavoin mentäisiin eteenpäin seuraavalla kolmella pointilla :1) Eduskunnan pitää luopua korvamerkitystä, yksityiskohtaisesta säätelystä 2) Ministeriöiden virkamiesten pitää uskoa kenttähemmojen osaamiseen 3) Arkipäivässä toimivat nilkkitarkastajat pitää laittaa dispoon.
Kari Häkämies on Lounais-Suomen aluehallintoviraston ylijohtaja.
