Saksa ja Ranska ovat käyneet viimeisen 150 vuoden aikana kolme tuhoisaa sotaa. Natsi-Saksan kukistumisen jälkeen kummassakin maassa ymmärrettiin syvällisesti, kuinka Euroopan tulevaisuus on sidottu maiden välisen yhteistyön onnistumiseen. Vuosikymmenten aikana suhteissa on ollut säännöllisesti viileämpiä ja hieman parempia jaksoja. Parhaimmillaan maiden välit olivat liittokansleri Helmut Kohlin ja presidentti Francois Mitterrandin virkakausien aikoina.
Nyt Saksan ja Ranskan välit ovat täysin toisenlaiset.
Saksan liittokansleri Olaf Scholzin ja Ranskan presidentin Emmanuel Macronin vaikea henkilökohtainen suhde on heijastunut pitkin Ukrainan kriisiä kummankin maan jopa saamattomana politiikkana Ukrainan auttamisessa. Yhteistyötä on ollut vaikeaa nähdä ja löytää.
Eräät merkittävimmistä jännitteistä Saksan ja Ranskan välillä ovat liittynyt energiaan ja sen saatavuuteen, sekä erityisesti Ukrainan sotilaalliseen auttamiseen. Energian riittävyyden ongelma on koskenut tunnetusti nimenomaan Saksaa. Energiaan liittyen Ranskalla ja Macronilla olisi myös intressi luokitella ydinenergia vihreäksi energiantuotannon muodoksi. Luonnollisesti Macronin ajatus ärsyttää ydinvoimasta jo luopunutta Saksaa ja liittokansleri Scholzia.
Sotilaallisen auttamisen ongelmat liittyvät puolestaan natsi-Saksan pitkään haamuun, joka kummittelee saksalaisten päällä edelleen. Taakka konkretisoitui näkyvästi saksalaisten päätöksenteon vaikeudessa lähettää raskaita panssarivaunuja Ukrainan tueksi. Edellisen kerran, kun saksalaiset panssarit lähtivät itään, käytiin niin ikään tuhoamissotaa, jonka kaikki eurooppalaiset varmasti muistavat.
Yhdysvallat varoitti, Saksa ei kuunnellut
Jo vuosikymmenten ajan Saksan ulkopoliittinen linja on näyttäytynyt erityisesti Venäjän suhteen varsin epämääräisenä. Saksa aloitti jo 1970-luvun alussa päämäärätietoisesti rakentamaan energiariippuvuutta, ensiksi entiseen Neuvostoliittoon, myöhemmin Venäjään ja lopulta liittokansleriksi nousseen Gerhard Schröderin kaudella Vladimir Putinin hallintoon.
Ensimmäinen kaasuputkisopimus allekirjoitettiin jo vuonna 1970, ja silloinen sopimusjärjestely oli osa Länsi-Saksan uutta idänpolitiikkaa. Saksa sai halpaa energiaa ja vastapainoksi laskut Neuvostoliitolle kuitattiin saksalaisilla koneilla ja laitteilla, joita silloinen Neuvostoliitto ei kyennyt valmistamaan.
Saksan uuden idänpolitiikan ”Ostpolitik” kummisetänä toimi silloinen liittokansleri Willy Brandt. Brandtin hallinnon tavoite oli normalisoida idänsuhteet niin politiikan, kuin kaiken muunkin inhimillisen toiminnan osa-alueilla. Kiinnostavaa Saksan idänpolitiikassa oli kuitenkin se, että jo näin varhaisessa vaiheessa NATO:n sisältä kuului kriittisiä ja huolestuneita äänenpainoja valitun politiikan riskeistä. Yhdysvaltojen entinen ulkoministeri Henry Kissinger varoitti silloista presidenttiä Richard Nixonia Brandtin politiikan seurauksista.
Kissingerin mukaan Brandt oli myymässä itäistä Eurooppaa venäläisille, välittämättä lainkaan sen tulevista seurauksista. Samaan aikaan saksalaiset poliitikot suhtautuivat amerikkalaisten antikommunistiseen politiikkaan naureskellen, todeten olevansa itse idän politiikan parhaimpia asiantuntijoita.
Joka tapauksessa silloisen Länsi-Saksan hallinnosta vakuutettiin amerikkalaisille, että venäläisen kaasun osuus jäisi kaikissa olosuhteissa alle 10 % prosenttiin maan kokonaiskulutuksesta. Lopputulos 50 vuotta myöhemmin osoittautui aivan toisenlaiseksi.
Schröder ja Merkel jatkoivat Brandtin viitoittamalla tiellä
Saksan kummallinen suhde Venäjään syveni edelleen 1990-luvun lopulle tultaessa. Liittokansleriksi vuonna 1998 noussut sosialisti Gerhard Schröder loi poliittisten ja taloudellisten suhteiden ohella hyvin läheisen ja henkilökohtaisen suhteen Putiniin. Ydinvoimasta luopuminen heikensi niin ikään Saksan strategista ja autonomista asemaa mahdollisten kansainvälisten kriisien vyöryessä päälle.
Schröderin seuraaja Angela Merkel oli puolestaan usein hyvin vastentahtoinen, tai vähintäänkin valikoiva, roolissaan Euroopan johtohahmona. Schröderin ja Merkelin aikaan Bundeswehrin (Saksan asevoimat) alennustila kiihtyi ja edes Putinin Krimin miehitys (2014) ei saanut Angela Merkeliä reagoimaan asevoimien tilaan.
Saksassa, kuten monessa muussakin Euroopan valtiossa unohdettiin vuosikymmeniksi vanha roomalainen viisaus si vis pacem para bellum eli suomeksi jos haluat rauhaa, varaudu sotaan.
Euroopan verisen historian kontekstissa roomalaisen viisauden unohtaminen kuulostaa vähintäänkin kummalliselta, jopa edesvastuuttomalta. Ei ole liioiteltua todeta, että Saksan valtiojohto toimi vuosikymmeniä naiivilla tavalla unohtaen täydellisesti sen, millainen maa Venäjä viime kädessä tulisi olemaan.
Täydellinen ja tietoinenkin riippuvaisuus oli lopulta synnytetty kaikkien liittokanslereiden ja kaikkien hallintojen aikana. Venäläisen kaasun osuus saksalaisesta kulutuksesta oli noussut vuosikymmenten aikana puoleen ja kulutetun öljyn osuus kolmannekseen. Putinin sodan käynnistyttyä oli selvää, että koko saksalainen yhteiskunta ja sen kuuluisa teollisuus olisivat vakavissa vaikeuksissa vuosikymmeniä kestäneen leväperäisen idänpolitiikan seurauksena.
Ukrainalaisten kannalta tilanne on absurdi ja kauhea. Amerikkalainen historioitsija Timothy Snyder kirjoitti Guardian -lehdessä osuvasti: ”kun fasismi todella saapui Venäjältä Ukrainaan, saksalaiset rahoittivat sen”.
Guardianin marraskuisten arvioiden mukaan Saksan on arvioitu maksaneen kahdeksassa kuukaudessa venäläisestä energiasta jopa 8,3 miljardia euroa. Saksalaisten eurojen avulla venäläiset ovat voineet hankkia sotakalustoa, tuhota siviilikohteita ja Ukrainan infrastruktuuria. EU:n kannalta tilanne oli vieläkin häpeällisempi. Jäsenmaat ovat rahoittaneet Putinin sotaretkeä lähes 40 miljardin verran.
Suomalaisen korvaan Saksan valittu Venäjän politiikan linja kuulostaa hyvinkin tutulta. Myös Suomessa tavattiin elämöidä idänsuhteiden ainutlaatuisella asiantuntijuudella jopa koko 2000-luvun ensimmäiset reilut kaksi vuosikymmentä. Meille idän politiikan ja Putinin asiantuntemuksemme laatu paljastui lopulta vasta viime vuoden helmikuussa.
Saksan ja Ranskan kiinalainen kilpajuoksu
Ranskan presidentin ja Saksan liittokanslerin ongelmallinen suhde on näyttäytynyt myös kilpajuoksussa Kiinaan. Olaf Scholz matkusti jo viime vuoden lopulla Macronin toivoman yhteismatkan sijaan yksin presidentti Xi Jinpingin vieraaksi. Scholzin päätös on johtanut kummankin eurooppalaisen mahtimaan johtajan keskinäiseen nokitteluun, johon Euroopalla ei olisi nyt varaa.
Emmanuel Macronin äskettäin päättynyt Kiinan vierailu piti puolestaan sisällään merkittäviä taloudellisia ja kaupallisia sopimuksia Kiinan ja Ranskan välillä. Macronin yritysdelagaatiossa oli kaiken kaikkiaan kuusikymmentä eri alojen ylintä johtajaa, jotka neuvottelivat Kiinan kanssa yhteistyösopimuksia liittyen mm. lentokoneteollisuuteen, jätteiden kierrätykseen, junien rakentamiseen ja energian tuotantoon.
Macronin asenteessa ja suhteessa Kiinaan on tullut ilmiselvä muutos. On muistettava, kuinka jo vuosia Macron on kritisoinut Kiinaa ja nähnyt Kiinan vaikutusvallan suhteessa Venäjään vaarallisena skenaariona koko Euroopan vakaudelle. Kiinan vaikutusvallan patoaminen on toisin sanoen ollut presidentille prioriteetti.
Ulkopuolisen silmin katsottuna Macronin toiminnasta nousee mieleen ajatus: yrittääkö Ranska paikata epäonnistunutta Venäjän politiikkaa nyt Kiinan ja Xi Jinpingin avulla? Tämänhetkisiä ongelmia syventävät edelleen Ranskan presidentin ristiriitaiset lausunnot eurooppalaisen energiayhteistyön syventämisen puolesta ja toiveet jopa Euroopan strategisesta kumppanuudesta Kiinan kanssa.
Samanaikaisesti Macron vähättelee myös Taiwanin asemaa keskellä Kaakkois-Aasian ja Tyynenmeren jännitteitä todetessaan, että Taiwan ei ole eurooppalaisille prioriteetti.
EU:n yhtenäisyyden kannalta Macronin politiikka näyttäytyy jopa vaarallisena ja harkitsemattomana pelinä, jossa panoksena on hänen koko loppu virkakautensa ja koko ajan hupeneva poliittinen pääoma, niin kotimaassa, kuin maailmalla.
Eurooppa ei pärjää ilman Yhdysvaltojen tukea jatkossakaan
Ranskan presidenttiä ei tunnetusti voida moittia visioiden puutteesta. Autonomista Eurooppaa visioidessaan, Macron unohtaa kuitenkin sen, miten haavoittuvainen koko Eurooppa ja myös NATO olisivat ilman Yhdysvaltojen sotilaallista läsnäoloa.
Päivänselvää on, että jos Yhdysvallat ei olisi NATO:n ylin sotilaallinen ja poliittinen auktoriteetti, koko Euroopan vakaus olisi vaakalaudalla. Euroopan kaksi voimatekijää Saksa ja Ranska eivät edes yhdessä kykenisi luomaan vastaavanlaista vakautta, kuin mitä Yhdysvallat tahollaan edustaa.
Macronin pitkän aikavälin tavoite on ollut tehdä Ranskasta kolmas voimatekijä maailmalle, Yhdysvaltojen ja Kiinan rinnalle. Ajatuksen yksi peruslähtökohta on ollut myös eurooppalaisen puolustusteollisuuden kehittäminen. Viimeksi mainittu luo Macronin mukaan olosuhteet, joiden avulla Eurooppa ei olisi enää kriisitilanteissa Yhdysvaltojen ”vasalli”, vaan kykenisi tekemään autonomisia päätöksiä, joissa eurooppalaiset, EU:n ja Ranskan intressit olisivat keskiössä.
Ukrainan sodan jatkon – ja sen lopputuloksenkin – kannalta on välttämätöntä saada Ranskan ja Saksan tandemi uudelleen käyntiin. Pelissä on jälleen kerran myös EU:n uskottavuus ja eurooppalaisten valtiomahtien kyky toimia ja hallita kriisejä autonomisella tavalla, ilman loputonta tukeutumista Yhdysvaltojen sotilaalliseen läsnäoloon.
Nyt vaikuttaa vahvasti siltä, että niin Saksa kuin Ranskakin ovat poliittisesti neuvottomia sekä Putinin että Kiinan Xi:n edessä. Euroopalta puuttuu jälleen kerran todellinen poliittinen johtajuus ja maanosan tulevaisuuden kannalta tilanne on huolestuttava. Henry Kisseigerin kuuluisa retorinen kysymys ”kenelle minä soitan, kun soitan Eurooppaan?” on ajankohtaisempi kuin koskaan aikaisemmin.
