Antti Kujala on Helsingin yliopiston Suomen ja Venäjän historian dosentti. Hän on kirjoittanut historiateoksia poliittisesta, sota- ja yhteiskuntahistoriasta, mutta kosketellut tutkimuksissaan myös pahimpia ihmisyyttä loukkaavia rikoksia. Yhteistä niille on, että korkeimmat johtajat ovat sallineet joukkojensa alhaisen moraalin ja vähätelleet seurauksia.
Käsityksemme voittajien ”oikeuksista” periytyy jo historian alkuajoista lähtien. Kansakuntia, valtioita ja kaupunkeja väestöineen on vihan vallassa tuhottu maan tasalle ja väkeä ajettu orjuuteen tai hävitetty täysin. Antti Kujala tekee selkoa Neuvostoliiton koston vimmasta, kun natsi-Saksan luhistuminen alkoi ja päätyi sen pääkaupunki Berliinin tuhoamiseen.
Liki kaikki liittoutuneiden sotarikokset painettiin ja yhä painetaan villaisella. Voittajien suuren sankaruuden sijaan raakuudet tulisi tuomita. Kujala tekee sen kirjallaan. Monet tutkimukset osoittavat, että varsinkin puna-armeijalla oli johtajiensa lupa rikoksiin.
Kirja Sotarosvojen paratiisi ei sovi iloiseksi onnittelulahjaksi. Se on tutkijan karmea raportti aiheesta, josta on kirjoitettu paljon. Esimerkiksi valtava määrä Berliinin miehityksen yhteydessä raiskattujen naisten ja sen seurauksena syntyneiden lasten kohtaloita on suurelta osin rekisteröity, mutta myös vähätelty eräänlaisena luonnollisena seurauksena: miksi elivät Adolf Hitlerin valtiossa.
Kun toista maailmansotaa kertaa ja ihmettelee, outo on se epäsuhta, joka sotaan suhtautumiseen liittyy. Länsi-Saksa, myöhemmin yhdistynyt, on pyytänyt anteeksi ja jahdannut sotarikollisia aina, vaan itäinen Saksa ja Neuvosto-Venäjä ei näe itseään syylliseksi mihinkään.
Suuren voiton takana: lupa kaikkiin julmuuksiin
Puna-armeijan vyöryessä kohti länttä, sen siviileihin kohdistuvaa raakuutta ei hillinnyt mikään. Toteutui 30-vuotisen sodan aikuinen käytäntö: vallatuissa kaupungeissa voittajilla oli vuorokauden tai kahden kestävä lupa tehdä ihmisille ja omaisuudelle mitä vain. Se kannusti ”sankaruuteen” ja oli osa palkkiota. Berliinin valtauksen jälkeinen anarkia kesti vuosia.
Kujala korostaa, että kyse oli suuresta hyväksytystä kostosta, jota oli pohjustettu pitkin sotaa. Kirjan siteeraamat julistukset kertovat, ketkä olivat suurimmat rikolliset alkaen Josif Stalinista aina joukkojen komentajiin. Propaganda pauhasi voiton puolesta ja kirosi vihollisen sotilaat ja kansan.
Karmea ilmestys tuossa julistajien joukossa oli diktaattorille uskollinen ”älymystö” eli kulttuuriväki. Yksi noista hirviöistä oli stalinistien ihailema runoilija ja propagandisti Ilja Ehrenburg. Hän tuo mieleen suomalaisen verrokin, Matti Rossin. Ehrenburg on runosuonestaan haltioissaan:
”Älä laske päiviä, älä laske peninkulmia. Laske vain tappamiesi saksalaisten luku. Tapa saksalaiset – se on äitisi rukous. Tapa saksalaiset – se on Venäjän kamaran huuto. Älä epäröi. Älä luovuta. Tapa”.
Omatunto: tuntematon, tuomittava
Joissakin raakuuksissa jopa kovettunut esimies saattoi yrittää saada joukkojaan kuriin, jopa rangaista törkeimmistä raiskauksista tai ryöstelystä. Mutta kun samaan syyllistyivät korkea-arvoiset kenraalitkin, heistä suuri koneisto teki rikollisia. Sota oli niin intensiivistä, että tarkoitus pyhitti kaikki keinot. Minkäänlainen itsekritiikki ei ollut mahdollista – vaikka sotarosvous ruostutti järjestyksen.
Vuoden 1945 Berliini muistuttaa, ettei puna-armeijan moraali ole kehittynyt, kun se huseeraa kuritta Ukrainassa 2020-luvulla. Sotasaaliina ovat olleet siviiliväestön pakkosiirrot, infrastruktuurin ryöstely vessanpönttöjä myöten. Puna-armeijan sotilaita on aina ärsyttänyt turhauttava havainto: vallattujen kylien ja kaupunkien siisteys, merkki heille oudosta asiasta: korkeammasta elintasosta.
Monen suomalaisen ihaileman DDR:n tulevalle johtajalle, Walter Ulbrichtille puoluetoverit kirjoittivat hyvässä (?) tarkoituksessa saadakseen hillittyä raiskaukset:
”Mitä puna-armeijalaisten seksuaalitarpeisiin tulee, niin edellytämme, että miehitysjoukot perustavat julkisia tarpeidentyydytyslaitoksia, joiden henkilökunta on koottava porvaris- ja fasistinaisista. Hehän ovat muutenkin luonnoltaan prostituoituja.”
Kujala kiteyttää: ”Neuvostofraasin mukaan Euroopan fasismista vapauttanut armeija ei tee rikoksia. Jälleen yhtäläisyyksiä Venäjän Ukrainassa käymään sotaan on helppo osoittaa. Rankaisemisen sijasta (Vladimir) Putin palkitsi Butšassa sotarikoksia (toisin sanoen siviilien ampumisia ja raiskauksia unohtamatta) tehneen joukko-osaston kaartin kunnianimellä. Myös Leonid Brežnev kiisti neuvostosotilaiden Tšekkoslovakian miehityksen aikana vuonna 1968 paikallisväestöä kohtaan tekemät rikokset”.
Antti Kujala: Sotarosvojen paratiisi. Neuvostosotilaat ja -poliisit Saksassa 1945-1949. Docendo 2026.