Parin viikon päästä edessä on jälleen Naton vuotuinen huippukokous, joka tällä kertaa järjestetään Haagissa. Lienee sanomattakin selvää, että tällä kertaa ilmapiiri on vaikkapa edellisvuoteen nähden kovin erilainen. Kyseessä on Naton ensimmäinen huippukokous Donald Trumpin vauhdilla käynnistyneen toisen presidenttikauden aikana ja samalla sota Ukrainassa on saanut uusia kierteitä epämääräisten tulitaukoneuvottelujen varjossa.
Jo nyt näyttää siltä, että Haagin huippukokouksen kenties merkittävin lopputulos tulee olemaan sopu jäsenmaiden uudesta puolustusmenojen ja bruttokansantuotteen viiden prosentin tavoitetasosta. Tästä 3,5 prosenttia tulisi käyttää puolustuskyvyn kehittämiseen ja loput 1,5 sitä tukevaan infrastruktuuriin. Tavoitteen välittömänä syynä on mitä ilmeisemmin ollut jäsenmaiden halu miellyttää Trumpin hallintoa ja näin varmistaa Yhdysvaltojen osallistuminen huippukokoukseen sekä viestiä liittokunnan yhtenäisyydestä.
Vaikka kylmän sodan aikakaudella vastaavat luvut ja panostukset puolustuskykyihin olivat Natossa arkipäivää, tämän päivän taantuvien talouksien Euroopassa kyse on kiistatta valtavista summista. Suomen tapauksessa pääseminen vaikkapa uuteen 3,5 prosentin tavoite nostaisi valtiovarainministeriön mukaan puolustusmenomme 11,4 miljardiin euroon vuonna 2032. Toisaalta Suomi on jo puolustusbudjetin kasvattamisen tiellä, sillä huhtikuussa Petteri Orpon (kok.) hallitus ilmoitti tavoitteenamme olevan puolustusmenojen nostaminen kolmen prosentin bkt-tasolle vuoteen 2029 mennessä.
Tilanteessa, jossa valtiontalouteemme tehdään nyt kovia sopeutustoimia, on selvää, että puolustusmenojen kasvattaminen isoilla summilla hirvittää monia. Tämä on ymmärrettävää, sillä ratkaisematta on, rahoitetaanko maanpuolustusta jatkossa velkapainotteisesti, talouskasvulla vai leikkausten voimin. Rehellisesti ajateltuna vastaus lienee olevan näitä kaikkia jonkinlaisessa muodossa.
Näistä asioista ei kuitenkaan juurikaan ehditty Suomessa ainakaan julkisesti keskustella ennen tietoa siitä, että olemme sitoutuneet korotuksiin. Miljardiluokkien uusia menoeriä ei tulisi antaa ilmoitusluontoisesti eteenpäin eikä meillä niin kovaa kiirettä ole, etteikö asioita voisi toteuttaa suomalaisen demokratian periaatteiden mukaisesti. Kiireellisyyden nimissä voisi perustella yhtä ja toista politiikassa, jolloin argumenttina se on kovin epämääräinen.
Hallituksen puolustukseksi on todettava se, että Naton uusi tavoite lyödään läpi Haagissa Suomesta riippumatta ja se vasta sisäpoliittinen sokki olisikin ollut, mikäli asiasta olisi kuultu vasta tuolloin. Todennäköisesti Yhdysvallat löi vaateensa pöytään verrattain myöhään eikä jäsenmailla ollut vallitsevissa turvallisuustilanteessa varaa olla sitä hyväksymättä. Sama pätee Suomeen ja ilmoituksellaan hallitus pehmensi edessä olevaa vääjäämätöntä. Julkisuudessa on myös todettu, että hallitus oli informoinut nostopäätöksestä muita puolueita ja eduskuntaa. Kun näin on ollut, opposition kritiikki tiedon puutteesta näyttää irtopisteiden keräämiseltä.
Eteenpäin mentäessä kinastelun sijaan puolustusmenojen nostoon olisi haettava mahdollisimman yhtenäistä nimittäjää. Kyse on demokratian hengen ohella yhtäällä sen avaamisesta, mihin näin isoja rahasummia tullaan käyttämään ja toisaalla siitä, mihin uhkakuvaan Suomessa joudutaan varautumaan. Siitä voidaan varmasti olla yhtä mieltä, että sodan uhka Euroopassa on kasvanut ja syy tälle on Venäjä.
Sekin on syytä vääntää rautalangasta, ettemme ole nostamassa puolustusmenoja viime kädessä Trumpin tai Naton takia vaan oman turvallisuutemme takaamiseksi: jotta ehkäisemme Venäjä haluja hyökätä Suomeen. Maanpuolustuksen kehittäminen ei ole mitään kikkailua tai silmänkääntötemppuja muiden mieliksi. Useamman Nato-maan asevoimien arvioista on kuultu, että Venäjällä voi hyvin pian olla haluja kokeilla rajoja muuallakin Euroopassa. Viimeistään nyt näitä varoituksia olisi syytä kuunnella tosissaan, vaikka miten epäuskottavilta ne saattavatkin tuntua.
Rajanaapurina Suomi joutuu väkisinkin olettamaan, että Venäjä toimisi meitä kohtaan samalla tavalla kuin se Ukrainassa rajanaapuria kohtaan toimii: pommittaa siviilikohteita ja tuhoaa infrastruktuuria ballistisilla ohjuksilla, aiheuttaa terroria raja-alueillamme ja vyöryttää suuria määriä jalkaväkeä, turvautuu massamaiseen tykistötuleen sekä hyödyntää lennokkeja aiempaa tehokkaammin. Tällöin Suomen osalta Naton 3,5 prosentin ”koviin puolustusmenoihin” voisi sisältyä lennokkeja, ohjuspuolustusta, ilmatorjuntaa, taistelijan varustusta sekä kertausharjoitusten määrän lisäystä etenkin maavoimien näkökulmasta.
Toisaalta sekin on pidettävä mielessä, että sota Venäjän ja Naton tai Naton jäsenmaan välillä ei olisi samanlainen kuin, mitä nyt Ukrainassa näemme. Toisin kuin Ukrainassa, Naton suhteen Venäjä todennäköisesti suosisi paljon lyhyempää mutta intensiivisempää sodankäyntiä, jonka tarkoituksena olisi murtaa Naton poliittinen yhtenäisyys. Tällöin sota voisi rajautua ”heikkoina lenkkeinä” pidettyihin jäsenmaihin vaikkapa Pohjois-Euroopan alueella. Suomen panostaminen omaan maanpuolustukseen sekä sen vaatiminen muiltakin alueemme jäsenmailta torjuu tätäkin uhkaa.
Avoimuus Suomen uhkakuvista ja rahojen käyttökohteista on paras tapa pitää huolta siitä, että maanpuolustus saisi tarvitsemansa varat. Päättäjien tulisi luottaa siihen, että suomalaiset ovat maanpuolustusmyönteistä kansaa. Muun muassa suomalaisten mielipiteitä mittaavan Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunta MTS:n tutkimukset osoittavat, miten kansalaisten maanpuolustustahto epävarmankin lopputuloksen edessä on jo 1970-luvulta lähtien liikkunut 60-80 prosentin tasolla, joka on eurooppalaisessa mittakaavassa varsin korkeaa.
Viime vuosien maanpuolustusta tukevilla poliittisilla päätöksillä on ollut kansalaisten selkeä tuki. MTS:n joulukuun 2024 tutkimuksen mukaan puolet suomalaisista kannattaa puolustusmenojen korottamista ja maanpuolustustahtokin on noussut historiallisen korkealle. Tämän pitäisi rohkaista päättäjiä käymään vaikeassakin taloustilanteessa avointa keskustelua maanpuolustuksen rahoittamisesta. Toisin sanoen, suomalaiset ovat turvallisuuspoliittisesti valveutuneita ja todennäköisesti tukisivat puolustusmäärärahojen korotusta — varsinkin jos niiden käyttöä osataan perustella.
Keskustelun jatkumisen nimissä ehdotankin, että puolueet lähtisivät tavoittelemaan seuraavien eduskuntavaalien alla uutta yhteiskuntasopimusta puolustusmenojen tasosta. Yhtenä kompromissina voisi olla, että seuraavaan hallitusohjelmaan ja puolustuspoliittiseen selontekoon kirjataan puolustusmenojen tavoitetasoksi ensi vaalikaudella vähintään 3 prosenttia, mutta tavoitteen olevan 3,5 prosenttia. Sen yhteydessä eduskunta voisi antaa tukensa hallitukselle tehdä tarpeen mukaan menolisäyksiä taloustilanteen ja turvallisuusympäristön äkillisten muutosten perusteella. Vakaa ja johdonmukainen rahoitus on samalla paras tapa tukea Suomen puolustuksen kehittämisestä, sillä suorituskykyjen kehitys on 10-20 vuoden aikajänteellä tapahtuvaa toimintaa.
Tulevaisuuden puolustuksen satsaukset näyttävät olevan sitä luokkaa, että ne nostavat puolustuspolitiikan ja sen menot tulevaisuuden Suomen yhteiskunnallisten kysymysten kärkijoukkoon soten ja eläkkeiden kaltaisten teemojen rinnalle. Olisi siksi erittäin tervetullutta, että puolueet pääsisivät yhteisymmärrykseen puolustusmenojen tasosta ja siihen pääsemisen polusta. Tulevalta eduskunnalta ja sinne pyrkiviltä on vaalien lähestyessä edellytettävä selkeitä näkemyksiä Suomen puolustuspolitiikan kehittämisestä.
