Yli tuhat sivua poliisielämää aina eläkkeelle pääsyyn saakka. Muualta Suomesta Helsinkiin muuttanut Jussi-Pekka Lämsä muistuttaa suuresti siirtotyöläistä, joka aloittelee poliisina uudessa ympäristössä, vailla mahdollisuutta rauhalliseen asuntoon. Työkaverit ovat vapaa-aikoinaan melkoisia menijöitä, rauhaa tarjoavat vain ihmiskontaktit, joilla on jo vakiintuneet elämänkuviot.
Lämsä on värikäs ja rutinoitunut kirjoittaja. Tyylilaji on kaunistelematon, ronski ja hirtehinen. Kirjassaan Lämsä näyttäytyy kavereittensa tapaan hauskan pitäjältä, jolla aamuisin saattaa olla hidas ja rahaton olo. Niinpä vasta vuosien kuluttua hänen elämäänsä tulee uusi, onniteltava olotila: hän havaitsee palkasta säästyvän hivenen. Rahatilanne parantuu samalla, kun aamuvoinnista kehittyy miellyttävä. Havainnollinen kuvaus herrojen elämästä ennen kuin henkilökohtainen hygienia saa vallan, kohtaus punttisalilta:
”… Toisaalla raskailla raudoilla kyykkäsi korvistaan päätellen ikänsä painia harrastanut vääräsäärinen ja viiksekäs jässikkä suorissa housuissa, nappaskengissä ja kauluspaidassa. Kravatinkin hän oli jättänyt kaulaan, toki höllentänyt. Irtotakki roikkui vapaassa kyykkytelineessä. Hikinen etsivä murahteli meille siirtyvänsä tästä suoraan Vanhaan Maestroon iltapäivätansseihin. Painimiehillä kuulemma käy hyvä flaksi. Eikä pieni ominaistuoksu haitannut”.
Kyllä ihminen tuostakin tokenee. Lämsän kuvaukset ovat romaanikirjallisuutta todempia, tyypit kirjavia ja työnsä kovettamia. Helsingin elämä saa hienoja historiakuvia, vaikka tarkkana lukijana erheen huomaankin: Eerikinkadun ja Lönnrotinkadun risteys – ei sellaista ole.
Stadin historiaa Pikku-Roban horisontista
Entisaikojen passipoliisit olivat asukkaille yhtä kuin turvallisuuden tuntu. Omassa nuoruudessani opimme sietämään noita sinivuokkoja, jotka joskus pysäyttivät pyöräilemästä ilman valoa ja panivat taluttamaan fillarin himaan. Tänään nuoret ovat lellikkejä, jotka saavat tehdä mitä vain.
Lämsä on ollut ilmeisesti juuri noita kyttiä, joilla on pitkä ymmärrys, pinna ja halu pitää järjestystä. Alkoholi silloin ja huumeet nyt ovat koventuneen rikollisuuden kera lisänneet järjestyspoliisin työhön liittyviä riskejä. Hengissä Lämsä selvisi.
Pikku-Roban poliisiasema oli pitkäaikainen työpaikka. Siellä järjestäydyttiin ja sieltä lähdettiin passiin. Juoppojen käsittely ja kärräys oli työmäärältään käsittämätön. Herkkä ihminen siinä ei olisi kestänyt. Likaisia ja haisevia asiakkaita siirreltiin vuosittain noin 70 000 kappaletta, Töölön kisahallista tuli yksi yöpymiskeskus.
Kun poliisikurssi oli käyty, poliisikypärään ja luurankotakkiin pukeutunut Pamppuvaari juotti tervan ja riisiöljyn tapaista sekoitusta. Valmistuneet lyötiin poliiseiksi puolimetrisellä astalolla. Oltiin mitä ilmeisimmin teini-iän nahkiaisia rajummassa pyhäintoimituksessa.
Kun arki aukeni, tutustuminen töihin ja kaupunkiin jatkui. Kautta koko Lämsä-trilogian kirja on yksityiskohtaista Helsingin ja koko maan historiakuvausta. Tapahtumat Suomessa, kaupungissa ja poliisilaitoksella hän kirjaa pilkun tarkasti. Tässä on viiteainesta mihin tahansa poliisikunnan historiaan liittyvään tutkimukseen.
Hän näyttää hyvin muistavan satamaradan asemalta pitkin rantoja aina Katajanokalle. Se oli aamuruuhkan aikaan meidän espoolaisten autoilijoiden kaupunkiin pääsyä häirinnyt Ilaskiven junaksi nimittämämme este. Siitähän minäkin taittelin sanansäilällä Nykypäivässä itsensä Raimo Ilaskiven kanssa. Niin Espoo pakotettiin metroon – tosin itse aiheutettuun tynkäversioon.
Pussihousut I-III on kehityskertomus
Lämsän trilogia tihkuu miehyyttä, mutta myös mittavaa kehitystä villistä nuoruudesta kohti vastuuntuntoa. Poliisina oleminen tietää valtaa, sen käyttämistä ja vastuuta. Journalistit ja suuri yleisö näyttävät aina tietävän, mikä olisi oikea tapa toimia. Apulaispoliisimestari Matti Vanne neuvoi:
”Kun astutte tuosta Roban ulko-ovesta kadulle virkapuku päällä, jopa kymmenet ihmiset seuraavat teitä. Ja mitä pidemmälle kohti rautatieasemaa etenette, sitä enemmän teitä vahditaan. Silti ei saa pelätä ryhtymästä virkatoimeen, kun sellainen eteen tulee”.
Lämsä tutustuu ja tutustuttaa kaupunkiin, aluksi hänellekin outoon. Myöhemmin muuan tutun näköinen pitkä hujoppi hämmästyttää, kun loikkii pitkin kortteleita yksin urheilukassi kädessään. Kaukana perässä tulee turvamies ja kyselee: minne Manu meni? Sikariportaan lentopalloon. Lämsä kuljettaa lukijaa ympäri keskustaa kuin viisas turistiopas, silmät ja muisti tarkkoina.
Pitkään menee, ennen kuin nainen alkaa vaikuttamaan tähän porukassa elävään ja töitänsä tekevään. Kotikuri alkaakin syntyä vasta, kun parvielo muotoutuu vakituiseksi parieloksi. Mikä kasvavaa poliisipoloa parhaiten henkisesti ryhdittää? Ei tätä rankaisuksikaan voi luokitella: vaimo ja kolme poikaa. Siinä vastuuntuntoa kehittävää ohjelmaa ja ajateltavaa läpi vuorokauden. Kerrotun perusteella perhe ja oma koti ovat suotuisa turvatae.
Ura kulkee passipoliisista kohti vastuullisia esimiestehtäviä. Ihmiskuvaukset ovat meheviä – suorastaan naturalistisia. Asiakaskunta tulee tutuksi, jopa pahimmatkin tapaukset alkavat vaikuttaa inhimillisiltä. Onneksi meillä on poliisi. Kaikessa hulvattomuudessaan Helsinki vaikuttaa tavallisille tallaajille varsin turvalliselta ja kotoiselta.
Jussi-Pekka Lämsä: Passipoliisina Tehtaankadulla, Kenttäpoliisina Pengerkadulla, Piirinpomona Pikku-Roballa: Pussihousut I-III. CrimeTime 2023-2024.
