Sekä rajalaki että toimeentulotuen uudistus ovat olleet joillekin perustuslakiasiantuntijoille karvas kalkki. / LEHTIKUVA / MARKKU ULANDER
Sekä rajalaki että toimeentulotuen uudistus ovat olleet joillekin perustuslakiasiantuntijoille karvas kalkki. / LEHTIKUVA / MARKKU ULANDER

Perustuslain tulkinta ei ole koskaan epäpoliittista

Eduskunnan perustuslakivaliokunnan lausunto ratkaisee, voidaanko hallituksen esitys käsitellä tavallisessa lainsäädäntöjärjestyksessä, Juhana Vartiainen kirjoittaa.

Eduskunnan sisäiseen kulttuuriin kuuluu siihen vannominen, että perustuslakivaliokunnan toiminta on luonteeltaan epäpoliittista. Ajatus on, että valiokunta arvioi yksinomaan oikeudellisen analyysin valossa, ovatko hallituksen esitykset sopusoinnussa Suomen perustuslain kanssa.

En ole koskaan vakuuttunut tästä hurskaasta ajatuksesta, varsinkin kun näin omana kuuden vuoden edustajakautenani sen, miten taktisesti perustuslakivaliokuntaan suhtauduttiin. Kun Juha Sipilän johtama hallitus koetti luoda sote-uudistuksessa potilaan valinnanvapauden, vasemmiston hallitsema valiokunta ja sen asiantuntijat kyseenalaistivat valinnanvapauden perustuslakiin vedoten – vaikka kyse oli ilmiselvästi yksityisen palvelutuotannon ideologisesta vastustamisesta.

Perustuslakihan takaa kansalaisille terveyspalvelut mutta ei sano mitään siitä, kenen niitä ajatellaan tuottavan. Perustuslakiasiantuntijoiden arvostettu oppi-isä, professori Kaarlo Tuori luonnehti kuitenkin tuolloin valinnanvapausesitystä jonkinlaiseksi porvarien puhallukseksi.

Syvällisempi totuus on, ettei valtiollisessa toiminnassa koskaan voida täysin vedenpitävästi erottaa toisistaan oikeudellista ja poliittista arviointia. Suomalainen toimintatapa on ollut välttävä kompromissi. Tuorin ja joidenkin hänen oppilaidensa kanta näyttäisi olevan, että joukolla yliopistojen professoreita pitäisi viime kädessä olla valta päättää, mikä on valtiosääntöoikeudellisesti sallittua, – ja jotenkin meidän pitäisi uskoa, ettei tämän joukon oma poliittinen ideologia vaikuttaisi päätöksiin.

Perustuslakivaliokunnan politisoituminen ei huolettanut valtiosääntöprofessoreita siinä vaiheessa, kun he saattoivat itse paremmin hallita sitä.

Kokoomuksen Heikki Pursiainen on hyvin argumentoidussa esseessään (Mustread 5.3.2019) esittänyt, että suomalaisten perusoikeuksien suoja ei ole riittävän hyvä – juuri siksi, että valvonta perustuu satunnaiseen akateemiseen asiantuntijajoukkoon eikä systemaattiseen tuomioistuinkäsittelyyn. Yleensä politiikkaa ja ideologiaa on kaikessa sekaisin, ja Pursiainen toivoikin jämerämpää instituutiota kuin poliittista valiokuntaa ja yliopistotutkijoiden joukkoa. Itse en oikein usko erilliseen perustuslakituomioistuimeen, joka siirtäisi poliittisen kamppailun tuomareiden nimittämiseen – mutta muitakin ratkaisuja on.

Tällä vaalikaudella perustuslakivaliokunta on ollut keskeisessä asemassa, kun Petteri Orpon johtama hallitus on toteuttanut uudistuksiaan. Kokoomuksen Heikki Vestmanin taitavalla johdolla on luotu perustuslain tulkintoja, jotka eivät ole olleet kaikkien akateemisten asiantuntijoiden mieleen. Professori Tuori on hiljattain pahoitellut perustuslain alistumista politiikalle (HS 13.9.2026).

Ällistyttävästi Tuori ei lainkaan tiedosta omaa poliittisuuttaan, kun hän esimerkiksi kirjoittaa paheksuvasti “työelämän pelisäännöt on kirjoitettu uusiksi” (Eikö eduskunnan enemmistö muka saisi uudistaa työlakeja?). Näyttää selvältä, että Tuorin tulkinta perustuslakivaliokunnan poliittisuudesta liittyy siihen, että tulkinta ei ole hänen oman politiikkansa mukaisia.

Vastakkainasettelu avaa kiinnostavan näkökulman Suomen historiaan. Sosiaaliset oikeudet säädettiin vuonna 1995, aikana joka sattui hankalasti taitekohtaan. Tuolloin oltiin vielä sodanjälkeisen Suomen poliittisessa kulttuurissa, jossa huoltosuhde oli vahva eikä häämöttävästä julkistalouden kestävyysongelmasta ja työllisyysasteen nostamisen tuskaisuudesta osattu vielä ajatella yhtikäs mitään.

Lisäksi perusoikeusuudistusta oli toteuttamassa sukupolvi, jolla oli vahva nuoruuskokemus vasemmistoradikalismista, superlahjakkaan Tuorin tapauksessa suorastaan taistolaisuudesta. Ihanteellisen kommunismin tavoittelusta siirryttiin ristiriidattoman yhteiskunnan luomiseen perustuslain avulla. En kirjoita tätä pilkallisesti – oli hienoa, että kommunismin tavoittelu vaihtui kilvoitteluun hyvästä valtiosäännöstä.

Kaksi ilmiötä haastaa perustuslain tulkintaa

Mutta täydellistä yhteiskuntaa ei voi luoda, oikeusvaltiokin on taistelua ja prosessia, ja perustuslain pitää elää ajassa. Nykymaailmassa on kaksi ilmiötä, jotka ovat haastaneet perustuslain perinteisiä tulkintoja.

Ensimmäinen niistä on välineellistetty maahantulo.

Video

Venäjä voi tuoda Suomen rajalle ihmisiä turvapaikkaa vaatimaan. Tästähän on jo kokemuksia ja näyttöäkin. Hankala itänaapurimme saattaa marssittaa raja-asemalle tuhansia ilmasillalla Lähi-idästä siirrettyjä ja vielä liittää joukkoon pahoin aikein varustettuja agentteja ilman univormua.

Toinen ja sisäsyntyinen ongelmamme on perustuslain tarjoama sosiaalisten oikeuksien suoja ikääntyvän maan julkistaloudessa.

Vuoden 1995 perusoikeus loi joukon positiivisia oikeuksia, kuten oikeuden välttämättömään toimeentuloon, koulutukseen ja terveyspalveluihin. Perustuslain 19§ lausuu: ”Jokaisella, joka ei kykene hankkimaan ihmisarvoisen elämän edellyttämää turvaa, on oikeus välttämättömään toimeentuloon ja huolenpitoon.”

Kun tämä ja muut sosiaaliset oikeudet törmäävät väistämättömään tarpeeseen pitää työllisyysaste korkealla, ei mitenkään voida välttää poliittista keskustelua sosiaaliturvan tulkinnasta. Koska työnteon kannustimet on pidettävä terävinä, valtiovallan täytyy voida vaatia toimeentulotuen ja työttömyysturvan vastineeksi sitä, että tukien saajat tekevät voitavansa hankkiakseen itse elantonsa.

Tämän voi tehdä kahdella tavalla – joko pitämällä sosiaaliturva surkean heikkona, tai liittämällä siihen tiukkoja ehtoja. Pohjoismaissa on yleensä valittu jälkimmäinen toimintatapa, joka ei naapurimaissamme edes ole noussut valtiosääntökysymykseksi, vaan on ollut ruohonjuuritason sosiaalityötä.

Maineikas Tanskan malli perustuu tunnetusti siihen, että sosiaaliturvaa ei välttämättä myönnetä lainkaan, jos henkilö kieltäytyy työnteosta. Orpon hallituksen toimesta on nyt Suomessakin otettu ujo askel samaan suuntaan, mahdollistamalla toimeentulotuen puolitus, jos työkykyinen henkilö ei ilmoittaudu työttömäksi työnhakijaksi. Ratkaisua perusteltiin muun muassa valiokunnan aiemmalla lausunnolla vuodelta 1997, jossa todettiin että tukea voidaan leikata, jos henkilöllä olisi ollut mahdollisuus hankkia itselleen omaa toimeentuloa.

Sekä rajalaki että toimeentulotuen uudistus ovat olleet joillekin perustuslakiasiantuntijoille karvas kalkki. Mutta yhtä hyvin ne voidaan nähdä suomalaisen politiikan järkevänä joustavuutena, joka muutti perustuslain poliittisen tulkinnan sävyjä, mutta oli täysin uskollinen valtiosääntömme prosesseille.

Kirjoittaja Juhana Vartiainen on ekonomisti ja työelämäprofessori Handelshögskolanissa. Näkökulma on aiemmin julkaistu Nykypäivässä 3/2026.

Picture of Juhana Vartiainen
Juhana Vartiainen
Juhana Vartiainen on ekonomisti, Kauppakorkeakoulu Hankenin työelämäprofessori ja entinen Helsingin pormestari.
Mainos