Ulkoministeri Elina Valtonen (kok.) ja minä saimme 20. marraskuuta 2023, sunnuntain ja maanantain välisenä yönä, luottamukselliseksi otsikoidun sähköpostiviestin joukolta ulkoministeriön virkahenkilöitä. Sittemmin kuuluisaksi tullut viesti tai kirje – kummaksi sitä kutsuukaan – koski Suomen politiikkaa suhteessa Lähi-idän tilanteeseen. Tarkemmin sanoen Gazan kriisiin.
Ulkoministeriön arvolauseisiin kuuluu, että löydämme ratkaisut yhdessä ja keskustelemme avoimesti toistemme näkemyksiä arvostaen. Minusta on tärkeää, että noita lauseita eletään todeksi. Ulkopolitiikan muotoilussa pitää olla mahdollisuuksien mukaan sisäisiä foorumeita keskustelulle ja argumentoinnille.Diplomaatin ura on elämäntapa, joka edellyttää usein myös henkilökohtaisia uhrauksia. Sitä on vaikea tehdä hyvin, jos ei suhtaudu hiukan myös tunteella ja intohimolla sekä isänmaan asiaan että maailmanparantamiseen. Politiikan parissa pitkään työskennelleenä pidin kuitenkin kyseisten virkahenkilöiden toimintatapaa, kirjelmöintiä, monella tapaa onnettomana valintana. Valitettavasti myöhemmät tapahtumat ovat osoittaneet arvioni oikeaksi.Sähköpostimuodossa lähetetty salaisuus, jonka olemassaolosta tietää ainakin sata ihmistä, ei ole salaisuus. Pienessä maassa ja avoimessa yhteiskunnassa tällaiset asiat tulevat aina julki ennemmin tai myöhemmin. Onpa sitten takana yksittäinen vuotaja tai – niin kuin STT:n julkisen ilmoituksen mukaan tässä tapauksessa – toimittajien pääsy jäljille lukuisten erillisten keskustelujen seurauksena – media tekee työnsä. ”Kapinakirjeellä”, onpa se sellaiseksi tarkoitettu tai ei, on uutisarvoa.Minua on harmittanut kirjeen lähettäjien puolesta. Suurin osa heistä ei varmasti hahmottanut päätyvänsä osaksi kyynistä poliittista peliä ja julkista keskustelua, jossa heidän motiivejaan kyseenalaistetaan ja heidän palvelemaansa ministeriötä riepotellaan. Kokemus on varmasti ottanut joillekin koville, ja siitä on tärkeää pystyä puhumaan.Yksittäisten henkilöiden kokemuksia ja ministeriön julkikuvaa olennaisempaa on Suomen etu. Aidosti haitallisia tapahtumat olisivat vasta, jos jokin ulkoinen taho vetäisi johtopäätöksen, että Suomen ulkopolitiikkaan on mahdollista vaikuttaa julkisen painostuksen kautta. Sehän toimisi kutsuna yrittää moista itse. Me suomalaiset toki tiedämme, että moinen ei täällä toimi. Jos meitä työnnetään pahat mielessä johonkin suuntaan, otamme vain tukevamman asennon ja kenties työnnämme takaisin.Lähi-idän kriisiä on kutsuttu kaikkien kriisien äidiksi. Lähes kaikilla maailman ihmisillä on siitä mielipide – kovin monella jyrkkä ja ehdoton. Euroopassa ja Yhdysvalloissa suhtautuminen Israelin ja Palestiinan konfliktiin on ollut keskeinen identiteettipolitiikan jakolinja jo ennen kuin koko termiä oli vielä keksittykään.
Vaikka Lähi-itä on meille maantieteellisesti kaukainen, Gazan tilanteen heijastukset Ukrainan saamaan tukeen globaalissa etelässä sekä merirahdin kulkuun Punaisenmeren läpi Aasiasta Eurooppaan tuntuvat suoraan Suomessakin.Petteri Orpon (kok.) hallituksen hallitusohjelmassa puhutaan uuden ajan ulkopolitiikasta. Pidän tärkeänä, että jatkossa löydämme entistä paremmin keinot käydä keskustelua – niin luottamuksellisesti valtionhallinnon sisällä ja ulkopuolisten asiantuntijoiden kanssa kuin julkisestikin – siitä, mitä tuo uusi aikakausi Suomelle tarkoittaa. Ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon valmistelu, jota ulkoministeriö johtaa, on tästä ensimmäinen testi.Samalla on tärkeä tiedostaa, että demokratiassa poliittisen linjan päättävät kansan valitsemat poliitikot perustuslain määräämällä tavalla. ”Suomen pitkä linja” on hyvä ohjenuora, jos muutakaan ei ole, mutta se ei ole mikään muuttumaton pyhä oppi. Tilanteet ja valinnat muuttuvat. Keskustelua pitää käydä, faktat ja arviot pitää lyödä pöytään. Päätöksentekijät tekevät sitten päätökset – ja kantavat niistä vastuun.
