Vladimir Putinin syntymäpäivänä 7.10.2023 palestiinalaiset terroristit hyökkäsivät Gazasta Israeliin ja toteuttivat pahimman juutalaisiin kohdistuvan joukkomurhan sitten toisen maailmansodan. Asuin silloin Jerusalemissa ja muistan tunnelmat hyvin. Terroristit dokumentoivat tekojaan itse ja jakoivat niitä internetissä. Eräs Mefalsimin kibbutsiin hyökännyt gazalaismies soitti murhaamansa naisen puhelimella kotiin vanhemmilleen. Nuori palestiinalainen kehui isälleen ja äidilleen tappaneensa omin käsin kymmenen juutalaista. Hän pyysi vanhempiaan katsomaan viestipalvelu Whatsappista sinne lataamiaan kuvia murhaamistaan ihmisistä. Ylpeä isä vastasi pojalleen: ”Jumala suojelkoon sinua!”
Huomasitko? Palestiinalaismies ei kehunut tappaneensa israelilaisia sotilaita, israelilaisia yleensä tai ”sionisteja” vaan juutalaisia.
Kun Lähi-idän konflikteista keskustellaan, juuri kukaan Suomessa ei mainitse jatkuvien sotien yhtä tärkeää juurisyytä: ikiaikaista antisemitismiä eli rasistista juutalaisvihaa. Se ei tietenkään ole ainoa syy ja maailmalta löytyy myös niitä, jotka näkevät antisemitismiä sielläkin missä sitä ei ole. Israelin valtiota ja israelilaisten tekemisiä saa tietysti kritisoida. Mutta syvälle juurtuneen ja myös islamin pyhistä kirjoituksista tukea saavan antisemitismin sivuuttaminen antaa vakavalla tavalla vajavaisen kuvan Lähi-idän konfliktien syistä. Väkivalta on levinnyt myös muualle, juutalaisiin kohdistuvat antisemitistiset hyökkäykset ovat lisääntyneet massiivisesti eri puolilla maailmaa.
Syksyllä 2025 skandaali ravisteli BBC:tä, yhtä maailman tunnetuimmista mediayhtiöistä. Sen toiminnasta paljastui pitkään jatkuneita epäkohtia ja poliittisia vinoumia. Kohun myötä BBC:n johtohenkilöitä erosi tehtävistään. Yksi havaituista vinoumista koski Lähi-idän uutisointia. Kuten Suomessa esimerkiksi Yle, Helsingin Sanomat ja Suomen Kuvalehti, myös BBC on objektiivisen raportoinnin sijaan kallistunut vuosikausia palestiinalaisten puolelle ja Israelia vastaan.
BBC:n tilaamassa ja julkaisemassa dokumentissa Gaza: How to Survive a Warzone (2025) haastateltiin poikaa, joka paljastui Hamasin hallinnon korkea-arvoisen virkamiehen lapseksi. Haastateltujen sanomisia oli käännetty harhaanjohtavasti. Gazalaisnaisen sanat ”juutalaiset tunkeutuivat alueellemme” käännettiin muotoon ”Israelin armeija tunkeutui alueellemme”. Kun palestiinalainen ylisti Hamasin johtajan Yahya Sinwarin ”jihadia juutalaisia vastaan”, se käännettiin ”taisteluksi Israelin joukkoja vastaan”. Skandaali sai jatkoa syksyllä 2026, kun paljastui, että BBC:n vuosien 2023–2025 aikana ”journalisteiksi” nimeämästä 180 palestiinalaisesta 53:lla on ollut yhteyksiä Hamasiin ja muihin terroristijärjestöihin.
”Se alkaa aina pienistä asioista. – It always starts with small things”. Taannoisen The Wire – Langalla televisiosarjan viides kausi kuvasi erinomaisella tavalla journalismin korruptoitumista. Aluksi toimittaja Scott Templeton vain vähän kärjistää, liioittelee ja muokkailee sopivia lainauksia juttuihinsa. Lopulta hän keksii päästään olemattomia lähteitä ja sepittää tyystin omiaan.
Arabikulttuuriin ja laajemminkin islamilaiseen maailmaan syvälle juurtuneesta antisemitismistä vaikeneminen on yksi monista keinoista, joilla politisoitunut media ja asiantuntijat kehystävät Lähi-idän konflikteja mieleisekseen. Timo Stewart on malliesimerkki tutkijan ja asiantuntijan nimikkeillä esiintyvästä Palestiina-aktivistista, joka toistuvasti vaikenee monista muistakin ideologiaansa sopimattomista tosiasioista. Globaalit mielipidetutkimukset kuten ADL:n Global 100 -indeksi ja Pew Research Centerin pitkän aikavälin Global Attitudes -kyselyt ovat surullista luettavaa. Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan väestön enemmistön mielenmaiseman läpäisee antisemitismi. Esimerkiksi vain 16 prosenttia kyselytutkimuksiin vastanneista Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa myönsi holokaustin historiallisen todenperäisyyden. Antisemitistiset uskomukset kuten ”juutalaisilla on liikaa valtaa globaalissa mediassa” ja ”juutalaiset ovat vastuussa suurimmasta osasta maailman sotia” ovat hätkähdyttävän yleisiä.
Yksi myönteinen poikkeus löytyy: Israelin arabit. Israelin kansalaisista yli 20 prosenttia on arabeja ja heillä antisemitistisiä näkemyksiä on selkeästi vähemmän. Eikä ihme. Israel on ainoa Lähi-idän maa, jossa arabit voivat esimerkiksi äänestää vapaissa ja rehellisissä vaaleissa. Ja asua yleensäkin demokraattisessa oikeusvaltiossa sen täysivaltaisina kansalaisina.
Natsismin pitkä varjo
Yksi hätkähdyttävimmistä asiakokonaisuuksista, jota journalistit ja median suosimat vasemmistolaiset Lähi-itä-kommentaattorit eivät käytännössä milloinkaan mainitse, on Saksan kolmannen valtakunnan ja Lähi-idän arabien läheiset yhteydet.
Vuonna 1941 Jerusalemin suurmufti ja alueen arabien johtaja Amin al-Husseini vieraili Roomassa ja Berliinissä ja tapasi Benito Mussolinin ja Adolf Hitlerin. Natsit, fasistit ja palestiinalaisten johtaja löysivät vaivatta yhteisymmärryksen mitä juutalaisiin tulee.
Al-Husseinin tavoite ”juutalaisen kansallisen kodin” eliminoinnista (Beseitigung) silloisen Palestiinan brittiläisen mandaatin alueelta sai saksalaisten tuen Berliinin vierailulla. Vuonna 1943 al-Husseini auttoi natseja värväämään Balkanin alueen muslimeja SS-joukkoihin. Maaliskuussa 1944 hän julisti Radio Berliinissä: “Arabit, nouskaa yhtenä miehenä ja taistelkaa pyhien oikeuksienne puolesta. Tappakaa juutalaiset kaikkialla, missä löydätte heidät.” Sodan lopussa al-Husseini vangittiin sotarikollisena, mutta hän onnistui pakenemaan Egyptiin ja jatkoi poliittista toimintaansa. Hän toimi muun muassa egyptiläisten vuonna 1948 Gazaan perustaman palestiinalaishallinnon johdossa, missäpäs muuallakaan.
Entä oletko koskaan kuullut saksalaisesta Johann von Leersistä? Hän oli kiihkeä antisemitisti, joka työskenteli Joseph Göbbelsin propagandakoneistossa. Sodan jälkeen hän pakeni Saksasta kuten monet natsit. Amin al-Husseini houkutteli Leersin muuttamaan Egyptiin. Apuna operaatiossa oli Awas Fakoussa, palestiinalainen poliittinen johtaja, joka toimi yhteyshenkilönä arabimaailman ja saksalaistaustaisten vaikuttajien välillä 1900-luvulla. Egyptissä von Leers kääntyi islamiin ja työskenteli Israelin vastaista propagandaa tuottavan yksikön johtajana.
Tai mitä mieltä meidän pitäisi olla Fawzi al-Qawuqjista? Haavoituttuaan taisteluissa brittejä vastaan Irakissa, hänet kuljetettiin sodan aikana natsi-Saksaan, missä hänestä tehtiin Wehrmachtin eversti. Sodan lopussa neuvostoliittolaiset vangitsivat al-Qawuqjin, mutta jo vuonna 1947 hän saapui jälleen Lähi-itään. Hänet nimitettiin johtamaan Arabiliiton perustamaa Arabien vapautusarmeijaa Israelia vastaan käydyssä vuoden 1948 sodassa.
Suorastaan riemastuttavan esimerkin valikoivasta historiankirjoituksesta ja poliittisista vinoumista löydämme Timo Stewartin kirjasta Palestiina ja Israel. Historia karttoina (Gummerus, 2025). Aktivistitutkija kirjoittaa Amin al-Huseinin ja natsien liitosta yhden ainokaisen lauseen: ”…löysi tiensä maailmansodan aikana natsi-Saksaan ja yritti saada heidän tukensa.” Ei muuta. Arabijohtaja Fawzi al-Qawuqjista kirjoittaessaan Stewart jättää tietysti mainitsematta, että hän oli natsi-Saksan armeijan eversti. Tämä on jo melkein liian hauskaa. Paitsi että ei ole. Se, että tutkijan nimikkeellä julkisuudessa esiintyvä henkilö vääristelee historiaa ei ole hauskaa vaan surullista.
Ennen kaikkea se on meille kaikille muistutus siitä, kuinka vaikeneminen narratiiviin sopimattomista tosiasioista on aktivistien usein käyttämä keino mielipiteiden muokkauksessa. Se, että palestiinalaisten johdossa on ollut ihan oikeita kansanmurhaa lietsoneita natsismin kannattajia ei sovi stewartien ja hänen aatetoveriensa tarinointiin niin sanotuista palestiinalaisista eli arabeista viattomina, pahojen israelilaisten vainoamina uhreina.
Toinen paljon puhuva Stewartin ja kumppanien vaikeneminen koskee Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan lähes miljoonan juutalaisen kohtaloa 1940-luvun lopulla. Israelin itsenäistymisen kanssa samaan aikaan alkoivat laajamittaiset juutalaisiin kohdistuneet vainot, etniset puhdistukset ja karkotukset.
Esimerkiksi Irakissa asui ennen vuotta 1948 noin 135 000 juutalaista, nykyään käytännössä ei ainuttakaan. Jemenin Adenissa pogromit alkoivat joulukuussa 1947. Juutalaisia vastaan hyökättiin, koteja ja liikkeitä ryöstettiin ja synagoga tuhottiin. Muutamassa vuodessa lähes kaikki Jemenin juutalaiset eli 50 000 ihmistä siirtyi Israeliin. Libyassa asui vuonna 1947 noin 38 000 juutalaista. Vainot alkoivat kesäkuussa 1948 ja suurin osa juutalaisista pakeni. Pieni joukko jäi. Vuonna 1967 Kuuden päivän sodan yhteydessä Tripolissa ja Benghazissa puhkesivat uudet pogromit, ja loputkin eli noin 6000 Libyan juutalaista pakeni. Sama tapahtui käytännössä kaikissa Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan maissa. Monissa niistä juutalaisasutusta oli ollut useiden tuhansien vuosien ajan.
Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan arabimaista etnisiä puhdistuksia paenneet juutalaiset jälkeläisineen muodostavat huomattavan osan nykyisen Israelin väestöstä. Jos perustaa tietonsa vain suomalaiseen mediaan ja sen valitsemiin niin sanottuihin asiantuntijoihin, asiasta tuskin on kuullutkaan. Stewart kirjoineen on tästä malliesimerkki. Kyseessä on vakavalla tavalla virheellisen kuvan antaminen Israelista ja Lähi-idän historiasta yleensä. Palestiinalaisiksi kutsuttujen arabien joutumisesta pakolaisiksi vuonna 1948 Timo Stewart tietysti kirjoittaa runsassanaisesti.
Politisoituneet Lähi-idän tutkijat vaikenevat kiinnostavalla tavalla toistuvasti myös kaukaisemmasta historiasta. Siis siitä, miksi ja miten Arabian niemimaalla alun perin asuneet arabit yhtäkkiä ilmestyivät Välimeren pohjukkaan, missä juutalaisia ja monia muitakin kansallisuuksia on asunut tuhansien vuosien ajan. Profeetta Muhammedin julistaman pyhän sodan myötä alkoi 600-luvulla arabien invaasio, jonka jälkiseurauksien keskellä elämme yhä tänäkin päivänä. Arabit valtasivat ja kolonisoivat paitsi Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan lopulta myös ison osan nykyistä Portugalia ja Espanjaa.
Toinen maailmansota on valaiseva vertailukohta 7. lokakuuta 2023 alkaneelle sodalle, eikä vain siksi, että molempiin liittyy antisemitismi. Sosiaalisessa mediassa leviävässä kuvaparissa on toisella puolella valokuva raunioituneesta Berliinistä vuodelta 1945 ja toisessa kuvassa raunioitunut Gaza. Jokaiselle on päivänselvää, että natsit olivat syyllisiä toiseen maailmansotaan ja siihen, että Saksan kaupungit muuttuivat rauniokasoiksi ja hirvittävä määrä siviilejä kuoli. Jokaiselle pitäisi olla päivänselvää, että Hamas ja muut palestiinalaiset terroristit ovat syyllisiä aloittamaansa sotaan ja siihen, että Gaza on raunioina ja siviilejä on kuollut tuhansittain. Jos natsit olisivat laskeneet aseensa ja antautuneet, sota olisi loppunut heti. Jos Hamas olisi laskenut aseensa, vapauttanut ottamansa panttivangit ja antautunut, sota olisi loppunut heti. Siihen olisi loppunut myös Gazan siviilien kärsimys.
Jostain syystä julkinen keskustelu kuitenkin muuttui varsinkin Suomessa hyvin nopeasti vuoden 2023 lopulta alkaen absurdiksi Israelin syyttämiseksi sodasta, jonka palestiinalaiset terroristit aloittivat ja jonka he myös olisivat voineet lopettaa. Kuin vuoden 1945 alusta alkaen media olisi kertonut vain ja ainoastaan uutisia saksalaista siviileistä, jotka kärsivät, kun sota siirtyi Saksan maaperälle. Hirvittävää, kyllä. Mutta kärsimys olisi loppunut heti jos natsit olisivat antautuneet eikä se olisi koskaan alkanutkaan jos Saksa ei olisi aloittanut toista maailmansotaa.
Neuvostoliitto ja Venäjä arabien tukijana
1940-luvun historian lisäksi palestiinalaisten eli arabien läheiset yhteydet Neuvostoliittoon ja sen seuraajaan Venäjään on myös asia, josta journalistit, Lähi-idän tutkijat ja muut Palestiina-aktivistit toistuvasti vaikenevat.
Vuoden 1967 kuuden päivän sodan jälkeen Neuvostoliitto katkaisi välinsä Israeliin ja käynnisti laajan antisionistisen propagandakampanjan. Sen juuret olivat Stalinin ajan Neuvostoliiton juutalaisvastaisuudessa. Vuonna 1975 Neuvostoliitto liittolaisineen ajoi YK:n yleiskokouksessa läpi päätöslauselman, jonka mukaan juutalaisten kansallisuusaate sionismi on rasismin ja rotusyrjinnän muoto. Ei suinkaan ainoa esimerkki siitä, kuinka epädemokraattiset valtiot ovat kaapanneet YK:n demokraattisten maiden vastaisen propagandansa välineeksi. Sama jatkuu yhä nykyäänkin. Ja miksi ei jatkuisi? Suurin osa YK:n jäsenmaista ei ole demokraattisia maita ja järjestö on jäsentensä näköinen. YK:n eri toimielimet tuomitsevat äärimmäisen harvoin tai eivät milloinkaan esimerkiksi Kiinan, Saudi-Arabian ja Kuuban kaltaisten maiden tekemisiä. Lähi-idän ainoan demokraattisen valtion Israelin vastaisten julkilausumien virta sen sijaan on loputon. Tarkempaa taustoitusta YK:n eri toimielinten korruptoitumisesta ja ajautumisesta autoritaaristen maiden haltuun ei suomalaisesta mediasta löydy.
Ramallahin palestiinalaishallinnon presidentti Mahmud Abbas on kävelevä esimerkki sekä antisemitismistä että palestiinalaisten läheisistä väleistä Neuvostoliiton ja Venäjän kanssa. Abbas teki Moskovan yliopistossa 1980-luvulla väitöskirjan. Sen ydin on pähkähullu salaliittoteoria, jonka mukaan natsit ja juutalaiset sionistit olivat yhteistoiminnassa mitä holokaustiin tulee. Yhteinen tavoite oli Abbasin mukaan se, että juutalaisten vainoaminen Euroopassa kannustaisi heitä muuttamaan Välimeren pohjukkaan nykyisen Israelin alueella.
Abbasin mukaan myös holokaustin uhrien lukumäärää on liioiteltu. Elokuussa 2023 hän totesi puheessaan Fatahin vallankumousneuvostolle, ettei Hitler murhauttanut juutalaisia heidän juutalaisuutensa takia vaan siksi, että he toimivat ”koronkiskureina” ja ”rahanlainaajina”.
Välittömästi lokakuun 7. päivän 2023 terrorihyökkäyksen jälkeen Hamasin johtoa matkusti Moskovaan tapaamaan venäläisiä. Samaan aikaan sinne saapui Iranin varaulkoministeri Ali Bagheri Kani.
Palestiinalaishallinnon presidentti Mahmud Abbas puolestaan tapasi Putinin Moskovassa elokuussa 2024 ja uudestaan toukokuussa 2025. Abbas kutsui Venäjää yhdeksi ”palestiinalaisten rakkaimmista ystävistä”. Luulisi hitaammankin tajuavan, että olemme äärimmäisen vakavan globaalin konfliktin ytimessä, jossa demokraattisten maiden kimppuun hyökätään usealla eri rintamalla. Ja luulisi, että tämän myötä tukisimme Israelia yhtä päättäväisesti kuin tuemme Ukrainaa.
Syksyllä 2025 eduskunnassa käsiteltiin hallituksen esitystä, jolla kriminalisoitaisiin holokaustin ja muiden vastaavien kansanmurhien kiistäminen ja vakava vähätteleminen. Olin yksi perustuslakivaliokunnan kuulemista asiantuntijoista. En kannattanut esitystä. Sananvapauden rajoituksia on Suomen lainsäädännössä muutenkin aivan liikaa. Lain hyväksymisen myötä myös palestiinalaishallinnon presidentin sanomiset ja kirjoitukset tulivat kriminalisoiduksi. Abbasin johtaman palestiinalaishallinnon tunnustamista valtiona kannattaa silti moni ja hänen johtamalleen hallinnolle on virrannut Suomestakin rahallista tukea vuosikymmenten ajan.
Syyskuussa 2026 YK:n palestiinalaisalueiden erityisraportoija Francesca Albanese kertoi kannattavansa Ukrainan aseellisen tuen lopettamista ja syytti Yhdysvaltoja ja Natoa konfliktin jatkumisesta. Hän on myös esiintynyt Russia Today -televisiokanavalla, joka on putinistinen propagandatuutti. Suomalaismediat eivät uutisoineet asiaa ollenkaan. Aikaisemmin ne kylläkin ovat kertoneet aggressiivisesta Israel-vastaisuudestaan tunnetusta Albanesesta, myönteiseen sävyyn tietysti.
Oikeusvaltio ja syyttömyysolettama
Entä sotarikokset, joista Israelia on syytetty? Tietomme käynnissä olevien sotien tapahtumista ovat aina vajavaiset, tarkkojen yksityiskohtien selvittäminen vie vuosia. Yleisellä tasolla on päivänselvää, että kaikissa pitkään jatkuneissa aseellisissa konflikteissa tapahtuu rikoksia, eli rikotaan sodankäyntiä koskevia lakeja. Rikoksia tehdään koko ajan kaikkialla maailmassa rauhankin aikana. Oikeusvaltioissa, kuten Israelissa, rikosepäilyt kuitenkin pääsääntöisesti tutkitaan ja teoista tuomitaan jos aihetta löytyy. Maailmasta tuskin löytyy paikkaa, jossa varsinkaan sodan oloissa rikostutkinnat ja oikeuslaitos toimisivat täydellisesti.
On hyvin mahdollista, että tekoja piilotellaan ja vakaviakin rikoksia on tehty myös Gazassa ilman seurauksia. Mutta silti. Siinä missä Israelin armeija edes yrittää noudattaa lakia ja tekee hätkähdyttävän paljon sen eteen, että siviiliuhreja vältettäisiin, sodan toiselle osapuolelle eli Hamasille, Hizbollahille ja Iranille juutalaisten siviilien tappaminen on aina ollut päätavoite. He eivät myöskään epäröi tapattaa omia siviilejään. Koko heidän ideologiansa tukeutuu marttyyriuden ylistämiseen jihadistisessa sodassa vääräuskoisia vastaan.
Informaatiosodankäynnin asiantuntija, kapteeni Tommi Kangasmaa kirjoitti Hamasin strategiasta vuonna 2025. Palestiinalaiset tietävät hyvin, etteivät he nykyisellään pysty voittamaan Israelin armeijaa. Sen sijaan he tavoittelevat Israelin kansainvälisen maineen tuhoamista, Israel-vastaisia boikotteja ja protesteja. Omien kansalaisten uhraaminen on keino tähän tarkoitukseen pääsemiseksi. Siksi he sijoittavat sotilastukikohtia sairaaloihin, moskeijoihin ja kouluihin ja käyvät sotaa siviileiksi naamioituneina. Tässä strategiassa länsimaiden vasemmisto on palestiinalaisten terroristien ja Teheranin pappisdiktaattorien tärkein liittolainen.
Oikeusvaltion perusperiaate on syyttömyysolettama kunnes tuomioistuin antaa lainvoimaisen tuomion. Tätä eivät oikeusvaltiosta muuten kovasti huolissaan olevat vasemmistolaiset journalistit, tutkijat ja muut aktivistit muista, kun Gazasta ja Israelista tulee puhe. Uupumatta he julistavat Israelin syyllistyneen ”kansanmurhaan”. Siis vaikka asiaa koskevan tapauksen käsittely on kansainvälisessä tuomioistuimessa kesken. Aktivisteille kyse kuitenkin on jo pitkään ollut aivan muusta kuin juridiikasta: pitkäkestoisesta Israelin vastaisesta poliittisesta kampanjoinnista maailmanpolitiikan pelikentillä. Kansainvälisen oikeuden poliittinen väärinkäyttö on tässä vain yksi väline muiden joukossa.
Länsimaiden vasemmiston järjettömiin mittoihin kasvanutta Israel-vastaista kiihkoilua seuratessa ei voi olla muistamatta Vladimir Iljitš Leninin suuhun laitettua lausahdusta länsimaisista vasemmistolaisista hyödyllisinä idiootteina. Hymy Teheranin teokraattien sekä Hamasin ja Hizbollahin terroristien huulilla on varmasti yhtä muikea kuin se oli 1900-luvulla Neuvostoliiton johtajilla, kun he saivat vasemmiston sympatiat puolelleen, eli de facto tukemaan demokraattisten maiden olemassaoloa uhannutta diktatorista järjestelmää.
Onko tilanne pysyvästi toivoton? Mitä pitäisi tapahtua, jotta ikuiselta vaikuttava sotien ja väkivallan kierre Lähi-idässä voisi päättyä? Onko muutos mahdollinen?
Surullista kyllä, arabien asenteissa on kovin vähän muuttunut sitten vuoden 1947. YK:n yleiskokouksen päätöslauselma 181 jakoi brittien hallitseman Palestiinan mandaattialueen arabi- ja juutalaisvaltioihin. Juutalaiset hyväksyivät esityksen. Arabit eivät hyväksyneet vaan hyökkäsivät itsenäiseksi julistautuneen Israelin valtion kimppuun tavoitteenaan sen tuhoaminen. Palestiinalaisia sanan nykymerkityksessä ei vielä tuolloin ollut olemassa. He olivat osa alueen arabiväestöä, jotka olivat päätyneet eri siirtomaavaltojen hallintojen ja vastaperustettujen valtioiden alaisuuteen.
Surullisen suuri osa arabeista haaveilee yhä tänäkin päivänä Israelin valtion tuhoamisesta, ja kaikkein kiihkeimmin sitä tavoittelevat Teheranin johtajat. Iranin nykyhallinon vastustamisen luulisi olevan idealististen aktivistien kampanjoinnin ykköskohde, mutta tämä on turha toivo. He eivät vaadi Iranin vaan Israelin vastaisia boikotteja. Voiko pähkähullumpaa enää olla?
Vasemmistolaisen yliopistoväen ykkösprofeetta Michel Foucault toisaalta iloitsi jo 1970-luvulla Iranin vallankumouksesta, jossa mullahit nousivat valtaan. Täyspäisempiäkin kulttuuriväen arvioita Lähi-idästä toki on tehty. Kirjailija Salman Rushdie pohti, että jos nyt syntyisi Palestiinan valtio, sitä johtaisi pian Hamas. Siitä tulisi Taliban-hallinnon kaltainen islamistinen maa ja Iranin vasallivaltio. Hän kysyi, haluavatko lännen niin sanotut edistykselliset liikkeet tosiaankin luoda tällaisen valtion Lähi-itään, aivan Israelin viereen.
Toivoa näyttäisi olevan vähän, mutta historiasta löydämme ainakin yhden myönteisen esimerkin. Toisen maailmansodan loppuun saakka Saksa ja Japani olivat molemmat antidemokraattisen, totalitaristisen ja rasistisen ideologian läpäisemiä maita – eikä tämä koskenut vain johtajia vaan isoa osaa väestöstä. Sodan jälkeen kuitenkin käynnistyi perustava muutos näiden maiden kulttuurisissa syvärakenteissa. Sen ansiosta molemmat ovat nykyään menestyviä, vauraita ja demokraattisia maita. Vastaava kulttuurinmuutos arabimaissa ja erityisesti palestiinalaisten keskuudessa on rauhan välttämätön edellytys, ennen sitä mikään ei Lähi-idässä muutu.