– Pahimmillaan Suomi ratkaisee turvallisuusdilemman kolmesti väärin: sitoutuu Yhdysvaltoihin liian pitkäksi ja liian syvälle, jarruttaa Euroopan rivien tiivistymistä ja ajautuu epäsymmetrisiin neuvotteluihin Venäjän kanssa ”turvallisuusmekanismista”, jossa 1 340 kilometriä rajaa on neuvottelukohde, kirjoittaa europarlamentaarikko Mika Aaltola (kok.) viestipalvelu X:ssä.
Hänen mukaansa Eurooppa on loukussa, jonka professori Glenn Snyder muotoili näin: Pienempi liittolainen pelkää, että suurempi hylkää sen. Siksi se myötäilee. Ja myötäily sitoo sen sopimukseen, joka on tehty suuremman eduksi.
Aaltola toteaa, että edessä on kaksi valintaa tiivistää suhdetta entisestää tai etäisyyden ottaminen, pienellä ei yleensä ole kolmatta tietä, ellei se itse raivaa sellaista.
– Meillä on nyt molemmat pelot yhtä aikaa. Jos Eurooppa jää pois Abu Dhabin sivuroolista, Washington sopii Moskovan kanssa kahden. Jos se menee sivupöytään, se on mukana allekirjoittamassa kehystä, joka on kirjoitettu Yhdysvaltain ja Venäjän välistä sovintoa varten. Italian (Giorgia) Melonin kirje ja Puolan (Radosław) Sikorskin varoitus kertovat samasta asiasta eri suunnista.
– Washington painostaa Eurooppaa ottamaan venäläisen kaasun takaisin ”kannustimena” Moskovalle. Eurooppa maksaisi siis omasta haavoittuvuudestaan. Silkkaa hulluutta, Aaltola kuittaa.
Hän huomauttaa, että (neuvottelija Jared) Kushnerin paperin ”vastavuoroiset toimet rajan tuntumassa” on jätetty auki, ja jokainen aiempi versio tuosta kielestä, Wienin asiakirjasta Venäjän joulukuun 2021 vaatimuksiin, on langettanut laskun etulinjan maille.
– Auki jätettynä siitä kasvaa Venäjän puolittainen veto-oikeus siihen, mitä Suomi, Baltia ja Puola saavat sijoittaa omalle puolelleen rajaa. Epämääräisyys Kushnerin paperissa ei ole kömmähdys, Aaltola arvioi.
Hänen mukaansa Moskova ei neuvottele niinkään periaatteista, vaan itselleen edullisista mekanismista.
– Ja loukkuun tulee uusi kierre. Välivaalitappio vahvistaa Washingtonissa vaatimuksia lopettaa Iranin sota ja karsia ulkomaisia sitoumuksia. Amerikkalainen vetäytyminen omiin rajoihin on nyt kotimaanpolitiikan valtavirtaa, ei reunailmiö, Aaltola huomioi.
Hän toteaa, että Snyderin dilemma ratkeaa tavallaan itsestään, mutta meidän kannalta väärään suuntaan.
– Suurempi ei enää halua täyttää rooliaan. Kysymys ei ole siitä, hylkääkö Washington Euroopan, vaan siitä, ehtiikö Eurooppa seistä omilla jaloillaan ennen kuin tuki vedetään alta. Ukrainan sopimus, jota nyt kiirehditään, on osa samaa liikettä: yksi sitoumus vähemmän.
Aaltola katsoo, että Suomelle loukku on erityisen ahdas.
– Olemme Euroopan amerikkalaisriippuvaisimpia maita aseistuksessa: F-35, HIMARS, ilmatorjunta, puolustusyhteistyösopimus. Riippuvuus synnyttää paineen tehdä palveluksia. Se paine ei saa johtaa tinkimiseen omasta kansallisesta edusta. Palvelus, joka maksetaan omalla rajalla, ei ole järkevä, hän varoittaa.
Aaltolan mielestä luotettavat kumppanit on löydettävä läheltä.
– Ruotsi, Norja, Tanska, Baltia, Puola, Saksa. Pohjoinen puolustus, joka kestää, vaikka Washingtonin huomio ei kestä.
Aaltolan mukaan ulospääsy on sama, jonka Snyder osoitti.
– Vähennetään riippuvuutta suuremmasta niin paljon, ettei hylkääminen eikä sitominen ole kumpikaan kohtalokas. Meillä on pitää yhteinen strateginen visio, emmekä saa hätäillä.
– Pohjoinen ja itäinen sivusta rakennetaan tosiasiaksi ennen kuin siitä puhutaan (Donald) Trumpin vävypojan paperilla. Suorituskykyä, joka on jo olemassa, ei neuvotella kehyksen sisältä pois. Eikä mikään kehys saa siihen sananvaltaa jälkikäteen. Mitään mekanismia ei saisi hyväksyä, Aaltola kirjoittaa.