Viime viikkoina Suomen turvallisuuspolitiikasta on käyty poikkeuksellisen kiivasta keskustelua.
Entinen ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.) on kyseenalaistanut Suomen Yhdysvallat-riippuvuuden ja puolustushankinnat, ja tutkija Noora Kotilainen on esittänyt, ettei Nato ehkä enää tarjoa sitä turvaa, jota siltä on totuttu odottamaan.
Molemmat puheenvuorot osuvat aitoon epävarmuuteen. Yhdysvaltain politiikka horjuu ja Venäjän sota Ukrainassa jatkuu vailla näkyvää ratkaisua.
Silti näissä keskustelussa on piirre, joka toistuu valitettavan usein. Katse kääntyy taaksepäin juuri silloin, kun sen pitäisi olla tiukasti edessä.
Yhtäkkiä monet sanovat, että tämänhän me tiesimme koko ajan – että Yhdysvaltoihin ei voi luottaa, Nato on vanhentunut ja aiemmat ratkaisut olivat virheitä. Jälkiviisaus on inhimillistä, mutta se ei vielä tee Suomesta yhtään turvallisempaa. Turvallisuuspolitiikka ei parane syyllisiä etsimällä eikä purkamalla menneitä päätöksiä ilman uskottavia vaihtoehtoja.
On selvää, että Yhdysvaltain politiikka on muuttunut. Liittolaisuus ei ole Washingtonissa enää itsestäänselvyys, vaan väline. Ulostulot Grönlannista, Ukrainasta ja kauppapolitiikasta eivät ole vain karkeaa retoriikkaa, vaan kertovat maailmankuvasta, jossa oma etu ajaa yhteistyön ohi.
Tätä todellisuutta ei pidä kaunistella. Toisaalta juuri tällaisessa maailmassa on parempi olla Naton sisällä kuin sen ulkopuolella.
Nato-jäsenyys ei ole taikakilpi. Se ei poista riskejä eikä tee Suomesta immuunia suurvaltojen ailahtelulle. Ulkopuolella Suomi joutuisi seuraamaan samaa epävarmaa maailmaa ilman vaikutuskanavia. Se olisi tilanne, jossa pienellä maalla ei yksinkertaisesti ole varaa olla.
On myös syytä palauttaa mieleen, mitä Nato-jäsenyys oli ja mitä se ei ollut. Se ei ollut historian loppu eikä Suomen turvallisuuspolitiikan päätepysäkki vaan lähtöruutu uuteen aikaan. Nyt kysymys kuuluu, osaammeko käyttää ne mahdollisuudet, jotka jäsenyys toi mukanaan.
Tätä keskustelua käydään Suomessa edelleen yllättävän kapeasti. Nato typistyy helposti Yhdysvaltoihin, vaikka todellisuudessa Suomen turvallisuus rakentuu nyt paljon laajemmalle pohjalle. Pohjoismainen puolustusyhteistyö on syvempää kuin koskaan.
Ruotsi, Norja, Tanska ja Suomi eivät ole enää vain naapureita, vaan yhä tiiviimmin yhteen kytkeytyvä sotilaallinen kokonaisuus. Baltian maat ja Puola elävät saman etulinjan todellisuutta kuin Suomi. Iso-Britannia on noussut keskeiseksi Pohjois-Euroopan turvallisuustoimijaksi, ja Saksa rakentaa hitaasti mutta määrätietoisesti rooliaan eurooppalaisen puolustuksen selkärankana.
Tämä yhteistyö on mahdollista Naton sisällä, mutta myös sen rinnalla. Juuri tässä on jäsenyyden todellinen arvo, eikä yhdessäkään näistä maista turvallisuus nojaa yhteen korttiin.
Kun keskustelu jumittuu yksittäisiin puolustushankintoihin, kokonaisuus hämärtyy. Suuret päätökset eivät ole irtonaisia palikoita, joita voi nostaa pois ja vaihtaa uusiin ilman seurauksia. Ne kytkeytyvät aikatauluihin, koulutukseen, huoltoon ja koko puolustusjärjestelmän uskottavuuteen.
Epävarmoina aikoina jo tehtyjen ratkaisujen avaaminen uudelleen ei ole rohkeutta, vaan usein riski väärässä kohdassa. Uudet kilpailutukset tarkoittaisivat vuosien epävarmuutta, katkoksia suorituskyvyssä ja todennäköisesti kasvavia kustannuksia.
Ajatus siitä, että vaihtoehdot olisivat nyt helpompia tai halvempia, ei yksinkertaisesti vastaa todellisuutta. Turvallisuuspolitiikassa jatkuvuus ei ole heikkous. Kriisiaikoina se usein estää tilanteita pahenemasta kun ympäröivä maailma horjuu.
Tämä ei tarkoita, että Suomi olisi laittanut kaiken yhden kortin varaan tai että kriittinen keskustelu olisi vaarallista. Päinvastoin, Nato-jäsenyyden ydinajatus on hajauttaminen. Se mahdollistaa syvemmän pohjoismaisen yhteistyön, eurooppalaisen puolustusteollisen kapasiteetin vahvistamisen ja oman sotilaallisen huoltovarmuuden kehittämisen. Nämä eivät ole vaihtoehtoja liittolaisuudelle, vaan sen edellytyksiä.
Todellinen riski ei ole se, että maailma muuttuu. Haitallisempaa on, jos turvallisuuspolitiikkaa tehdään tunteella syyllisiä etsien ja peruutuspeiliin tuijottaen. Ongelman osoittaminen on helppoa. Paljon vaikeampaa on esittää näkemyksiä, vaihtoehtoja ja ratkaisuja maailmassa, jossa epävarmuus ei ole poikkeus vaan pysyvää.
Liittolaisuus on taatusti joskus hankalaa, mutta kestäisikö Suomi maailman, jossa se yrittäisi pärjätä yksin? Historiallinen muisti ei ainakaan tue tätä ajatusta.
Tätä todellisuutta Winston Churchill kuvasi aikanaan poikkeuksellisen osuvasti:
“Vain yksi asia pahempaa kuin sotiminen liittolaisten kanssa, ja se on sotiminen ilman liittolaisia.”
