Suomen tie kohti Nato-jäsenyyttä on ollut pitkä. Mahdollisuuksia jäsenyyteen on vuosien saatossa kuitenkin ollut – suorastaan tarjottukin – mutta poliittiset päättäjät eivät olleet niihin tarttuneet. Nato-polulla jarrua ovat painaneet myös puoluepoliittiset intressit. Tämä käy ilmi Risto E.J.Penttilän ja Jyrki Karvisen kirjoittamasta kirjasta Pitkä tie Natoon.
Kirjassa todetaan, että puolustusliiton ensimmäiseen laajennukseen mikään Nato-maa ei Suomea ehdottanut, koska ”se olisi ollut Venäjälle liian kova pala”. Kiinnostus Suomen jäsenyyttä kohtaan ja tähän liittyvät mahdollisuudet kasvoivat kuitenkin vuosien saatossa koko ajan.
Kirjassa kuvataan (kursivoidut otteet suoraan tekstistä), miten Yhdysvaltain apulaisulkoministeri Strobe Talbott ryhtyi selvittämään Suomen kiinnostusta liittyä Natoon siinä vaiheessa, kun Baltian maat mahdollisesti otettaisiin jäseniksi. Tietoja tästä on saatu myös viime aikoina julki tulleista ulkoministeriön asiakirjoista.
Kesäkuussa 1997 Talbott tarjosi pääministeri Paavo Lipposelle lounaan Washingtonissa. Samalla hän tarjosi Suomelle Nato-jäsenyyttä. Kuulostaa dramaattiselta, mutta vielä dramaattisempaa olisi tietenkin ollut, jos Suomelle ei olisi tarjottu jäsenyyttä lainkaan.
Puolan, Tshekin ja Unkarin hyväksyminen Naton jäseniksi oli tuolloin käytännössä jo selvää, kyse oli siitä, mitä tehdä Baltian maiden kanssa.
Pentagon oli tutkinut karttaa ja päätynyt siihen, että niiden puolustaminen oli liki mahdoton tehtävä. Mutta jos Suomi ja Ruotsi liittyisivät Natoon, olisi Baltian puolustaminen helppoa. Olisiko Suomi siis valmis harkitsemaan jäsenyyttä?
Kirjan mukaan kyseessä ”ei ollut kevyt heitto”. Yhdyvaltain ulkoministeri Warren Christopher oli käynyt aiheesta keskusteluja sekä presidentti Martti Ahtisaaren että pääministeri Paavo Lipposen kanssa. Molempien kerrotaan tyrmänneen ehdotuksen perustellen tätä sillä, että Suomi olisi joutunut yhdessä Ruotsin kanssa vastuuseen Baltian puolustuksesta.
Kirjassa palataan myös syyskuussa vuonna 1995 pidettyyn puolustusneuvoston kokoukseen, jossa linjattiin, ettei Suomi hae Nato-jäsenyyttä. Vaikka osa kokouksen asiakirjoista on yhä salaisia, julkisuudessa olleiden tietojen sekä asianomaisten kertomusten valossa Nato-jäsenyys sai kokouksessa ”täystyrmäyksen”.
Kokouksessa tuotiin esiin neljä Nato-jäsenyyttä vastaan puhuvaa seikkaa. Puolustusvoimain komentaja Gustav Hägglund oli huolissaan siitä, että Nato-jäsenyys johtaisi suomalaisten puolustustahdon romahtamiseen. Pääministeri Paavo Lipponen puolestaan pelkäsi, että Naton jäsenenä Suomi joutuisi ottamaan vastuun Baltian maiden puolustuksesta. Lisäksi pelättiin, että
Venäjä reagoisi Suomen Nato-jäsenyyteen miehittämällä Baltian maat uudestaan.
Venäjän todetttiin vetäneen joukkonsa Baltiasta vasta edellisenä vuonna. Nato-jäsenyyttä vastaan puhui myös ”identiteettikysymys”. Suomen identiteetti Pohjoismaana uskottiin vaarantuvan, jos Suomi liittyisi Natoon yhdessä itäisen Keski-Euroopan maiden kanssa.
Kokouksessa ei uskottu, että Baltian maista tulisi koskaan Naton jäseniä. Haasteena pidettiin myös Ruotsia, joka ”ei missään tapauksessa olisi ollut valmis Nato-jäsenyyteen”.
Vuosien edetessä monien poliittisten päättäjien näkemykset muuttuivat kuitenkin aiempaa suopeammaksi Suomen mahdolliselle Nato-jäsenyydelle. Puoluepolitiikka ja pelko ”poliittisen pääoman menetyksestä” jarruttivat kuitenkin päätösten tekoa.
Kirjassa Penttilä kuvaa tapaamistaan ex-pääministeri Lipposen kanssa Mäkelänrinteen uimahallilla keväällä 2022. Molemmilla miehillä oli treeni takana ja Suomi oli tuolloin jättänyt jo jäsenhakemuksensa Natoon. Penttilä kertoo kirjassa kysyneensä jo aiemmin useaan otteeseen niin Ahtisaarelta kuin Lipposeltakin, miksi Suomen Nato-prosessia ei olisi voitu hoitaa samassa yhteydessä EU:hun liittymisen kanssa. Vastaus oli ollut aina sama: Suomen vieminen Natoon olisi vaatinut liikaa poliittista pääomaa.
Kysyin taas kerran, mikä oli syy siihen, että hänen johdollaan ei menty Natoon. Tällä kertaa Lipponen painotti demareiden sisäistä tilaa. ”Täytyy muistaa, että Halonen ja Tuomioja hengittivät minua niskaan. Nato olisi repinyt puolueen hajalle. Sama olisi todennäköisesti tapahtunut keskustalle. Siksi en koskaan puhunut Nato-jäsenyydestä.”
Penttilä kertoo kirjassa Lipposen muistuttaneen myös, miten demareiden menestys vuoden 1999 vaaleissa oli ”hiuskarvan varassa”. Jos Lipponen olisi menettänyt pääministerin paikan tuolloin,
hän ei olisi päässyt johtamaan Suomen historiallista ensimmäistä EU-puheenjohtajuutta samana vuonna, mikä oli keskeinen osa Lipposen visiota. Tätä hän ei ollut valmis vaarantamaan.
Kirjassa kuvataan myös, miten Nato-jäsenyyttä tiukasti vastustanut presidentti Tarja Halonen antoi ”poliittista ohjausta” puolustusvoimain komentaja Juhani Kaskealalle vuonna 2001 tämän arvoitua lehtihaastattelussa, että Baltian maiden jäsenyydellä saattaa olla vakauttava vaikutus Itämeren alueeseen. Kirjassa todetaan Kaskealan saattaneen olla varomaton siksi, että valtavan kansainvälisen kokemuksensa perusteella hän ”tiesi, miten asiat olivat, ja sanoi sen ääneen.”
Halosen reaktio Kaskealan balttien Nato-jäsenyyksiä ymmärtävään kannanottoon oli niin raju, että Pääesikunnassa ehdittiin jo säikähtää komentajan saavan potkut lähes välittömästi nimityksensä jälkeen. Niin ei kuitenkaan tapahtunut, mutta kuvaavaa tuolle ajalle on, että myös mediassa Kaskealan näkemystä kritisoitiin runsaasti, vaikka tukeakin tuli.
