Suomen kohdalla tämä sointuminen on usein viitannut Venäjän merkitykseen reilun sadan vuoden itsenäisyytemme aikana. Varsinkin ulkopolitiikkamme on kytkeytynyt voimakkaasti Venäjään kehitykseen ja sen mahdollisesti Suomelle muodostamaan uhkaan sekä siihen, miten meidän tulisi itänaapurimme kanssa elää.
Venäjästä onkin ajan saatossa muodostunut Suomen ulkopolitiikalle eräänlainen identiteettiä ja itseymmärrystä määrittelevä toimija. Vaikka Suomi onkin vain itsensä kokoinen osa Venäjän ulkopolitiikkaa, kestohaasteenamme on se, miten Venäjä on itsensä kokoinen osa Suomen ulkopolitiikkaa. Tämä epäsuhta on historian saatossa johtanut toistuvasti sellaiseen asetelmaan, jossa Suomi on joutunut hakemaan oman turvallisuutensa takaamiseksi tasapainottavia ratkaisuja.
Kenties parhaiten Suomen Venäjä-dilemmaa on luonnehtinut edesmennyt presidentti Mauno Koivisto. Vierailleessaan Moskovassa kesäkuussa 2002 esitelläkseen Venäjän idea -kirjansa venäjänkielistä versiota, Koivisto antoi venäläiselle Radio Majakille haastattelun. Haastattelun päätteeksi Koivistolta kysyttiin mikä puolestaan on Suomen idea? ”Selviytyä”, presidentti vastasi venäjäksi yhdellä sanalla.
Kun Venäjä aloitti hyökkäyksensä Ukrainaan viime helmikuussa, Koiviston ilmaiseman selviytymisen tarve suhteessa Venäjään on näkynyt jälleen rivien välissä. Toiminnallaan Venäjä rikkoi sekä Pohjois-Euroopan turvallisuuspoliittisen tasapainon että Suomen ja Venäjän suhteiden luottamuksen. Vaikka uhka ei kohdistu suoraan Suomeen, valtiojohto ryhtyi nopeasti etsimään keinoja vahvistaa turvallisuutta. Ratkaisuksi on muodostunut historiallinen päätös hakea Nato-jäsenyyttä, jota tasavallan presidentti Sauli Niinistö perusteli blogikirjoituksessaan 12.5. Suomen turvallisuuden maksimointina: selviytymisen varmistamisena.
Tässä vaiheessa on erittäin todennäköistä, että Suomesta tulee Naton jäsenmaa. Huomionarvoista on erityisesti se, miten muutamassa kuukaudessa Suomi on läpikäynyt perusteellisen prosessin sekä kotimaassa että kansainvälisesti varmistaakseen ja turvatakseen polkunsa Natoon. On tutkijoiden tehtävä muodostaa tästä ajanjaksosta kattava kuva, mutta jo tässä vaiheessa on nähtävissä, miten Suomi tarttui tilaisuuteensa sen ilmaantuessa. Monin tavoin kyseessä on mahdollisen ja mahdottoman rajapintojen taitaminen, mutta yhtä lailla meistä riippumattomien tapahtumien summa.
Suomen Nato-jäsenyys on edennyt nopeasti, mutta mahdollinen se ei olisi ollut ilman vuosikymmenten pitkälle rakennettua yhteensopivuutta sotilasliiton kanssa niin kumppanuuksien, puolustusmateriaalihankintojen kuin kansainvälisten kriisinhallintaoperaatioiden myötä. Näiden pohjalta syntyi perusta niin sanotulle Nato-optiolle, joka puolestaan antoi poliittisen selkänojan jäsenyyden hakemiselle, kun sen aika tuli. Tästä työstä kiitos kuuluu useille hallituksille mutta aivan erityisesti puolustus- ja ulkoasianhallinnon pitkäjänteiselle työlle.
Olisi kuitenkin realistisempaa puhua vain puolikkaasta optiosta. Osittain kyse oli Suomen tahdosta ja diplomaattisesta taidosta, kun taas osaksi meidän vaikutuspiirimme ulkopuolella olevasta dynamiikasta. Viime kädessä lienee kohdallaan todeta, että Suomen Nato-option lunastuksen mahdollisti ukrainalaisten vastarinta. Mikäli Venäjä olisi marssinut Kiovaan muutamassa päivässä ja nielaissut koko maan, olisi Suomen asema tällä hetkellä hyvin epämukava: voimantunnoissaan oleva Vladimir Putin olisi ollut nykyistäkin suorempi uhka meille.
Toisin sanoen Ukraina avasi Suomen Nato-ikkunan ja maan vastarinta pitää sitä meille edelleen auki. Kun sota pitkittyi, pelot Naton uusien jäsenmaiden eskalaatiopotentiaalista hälveni. Yhdysvalloissa ja muualla lännessä tavoitteeksi tuli strategisten ja geopoliittisten tappioiden aiheuttaminen Venäjälle – ja tähän tavoitteeseen Suomen sekä Ruotsin Nato-jäsenyydet sopivat nyt hyvin. Onneksemme meistä tuli vallitsevan kriisin sivunäyttämö, ei suurvaltojen tennispallo.
Nato-option toimivuutta on mahdotonta mitata täydellisesti, mutta ainakin se lunastettiin määritelmänsä mukaisesti, kun sen aika tuli. Tyylipisteitä voidaan jakaa valtiojohdon rauhallisen ripeästä toiminnasta, kova paine ei ole näkynyt ulospäin. Sen sijaan Suomessa toimittiin sekä kotimaassa että kansainvälisesti strategisen kärsivällisesti antaen tilaa niin kansalaismielipiteelle ja puolueille kuin kumppaneillemme.
Toki sekin on mainittava, että kansalaismielipiteiden jyrkkä muutos ja sitä myötä kaikkien eduskuntapuolueiden enemmistön käännös Naton-jäsenyyden kannalle on ollut koko ajan ratkaisevassa roolissa. Kun valtiojohto hahmotteli vielä ymmärrettävästi sumuista tilannekuvaa, suomalaiset olivat jo Natossa. Kukaan ei tältä osin voisi todeta, etteikö päätös olisi syntynyt kansalaisten tuntoja kuulematta. Monille päätös ei ole ollut helppo, mutta kaikkien ratkaisujen ei tarvitse vedota sydämeen – joskus ne vetoavat selkärankaan.
Kun pohdinnassa ei ole enää se, hakeeko Suomi Naton jäsenyyttä vai ei, on aika katsoa eteenpäin. Jahka Suomen jäsenyys on hyväksytty kaikissa jäsenmaissa, edessä on Nato-Suomen rakentaminen. Varsinkin seuraavalla hallituskaudella on luotava perusteet Suomen Nato-politiikan painopisteille ja profiilille, jotka väistämättä laajenevat. Tämä edellyttää meiltä ennen kaikkea uudenlaista ajattelua ja ilmaisukykyä, kun kumppaneista tulee liittolaisia ja solidaarisuudesta velvoite.
Lähivuosien Nato-politiikkamme on luonnollisesti keskityttävä Euroopan puolustuksen vahvistamiseen. Osaltamme kyseeseen tulee Pohjolan turvaaminen osana liittokuntaa, jossa varsinkin Pohjoismailla, Baltian mailla ja Iso-Britannialla on iso rooli. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on kuitenkin globaalia ja arvopohjaista, eikä katsontamme ei rajaudu vain lähialueisiimme.
Nato-jäsenyys ei ole sitoumus vain lähivuosien uhkakuvien hallintaan vaan pitkälle tulevaisuuteen. Muun muassa tarve hallita Euroopan lähialueiden vakautta on jäämässä yhä enemmän eurooppalaisten vastuulle, mikä lisää Naton tarvetta uudelleenarvioida kriisinhallinnan painopisteitä. Myöskään Kiinaa ei voida jättää huomioimatta Naton toiminnassa tulevaisuudessa.
Parhaassa tapauksessa Suomi on Naton jäsen kuluvan vuoden päätteeksi. Tämä päättää pitkän matkamme länteen, mutta ei päätä historiaa. Vaikka Suomen ja Venäjän suhteista poistuukin jäsenyyden myötä lopullisesti keinotekoinen erityissuhteiden kaiku, sota Ukrainassa jatkuu ja Venäjää ajaa itseään yhä syvemmälle eristyksiin vaikeasti ennakoitavin seurauksin. Venäjän kehitys on siten yhä ulkopolitiikkamme keskeisimpiä nimittäjiä ja myös Nato-maana meidän on varauduttava kohtaamaan samat ne eskalaation riskit Euroopan turvallisuudessa, jotka vallitsevat tälläkin hetkellä. Erona on vain se, ettemme enää kohtaa niitä yksin.
