Iso-Britannian diplomaatit katsoivat toistuvasti sormien läpi Venäjän aggressioita ylläpitääkseen keskusteluyhteyttä Vladimir Putiniin, kirjoittaa Telegraphin kirjeenvaihtaja David Blair.
Blair työskenteli yhteensä kahdeksan vuotta maan ulkoministeriössä ja pääministerin kansliassa, kirjoittaen puheita kolmelle ulkoministerille ja pääministerille. Uransa aikana hän teki havainnon: Diplomaateille keskustelu oli lähes aina ratkaisu kaikkiin ongelmiin.
Tämä ohjenuora päti myös vihamielisiin valtioihin, kuten Venäjään.
– Jotkut diplomaateistamme, etenkin korkeammalla tasolla, vaistonomaisesti aliarvioivat tai ylenkatsovat vihamielisten kanssa maiden käytävien keskustelujen hintaa, ja tämä voi heidän tahtomattaan tehdä maailmasta vaarallisemman paikan, Blair sanoo.
Blair muistuttaa, että vihamieliset valtiot voivat hyväksikäyttää lännen halua ylläpitää keskusteluyhteyttä. Ne voivat käyttää sitä halventaakseen kohdemaata ja vääristelläkseen tietoa, mikä taas voi johtaa haitallisiin päätöksiin.
Pahimmillaan keskusteluyhteyden ylläpitäminen voi kannustaa vihamielisiä maita ryhtymään yhä aggressiivisimpiin toimiin.
Blair nostaa esimerkiksi ulkoministeriössä vallinneen itsesensuurin. Krimin miehitystä ja Itä-Ukrainan sotaa ei vuonna 2016 haluttu kutsua puheissa ”aggressioksi”, koska silloinen ulkoministeri Boris Johnson oli juuri tavannut Venäjän ulkoministeri Sergei Lavrovin. Puhe aggressiosta olisi voinut vaarantaa keskusteluyhteyden Venäjään.
– Minulle ei ollut selvää, miksi Lavrov oli edes ulkoministerin ajan arvoinen, puhumattakaan [tapaamisen] moraalisesta hinnasta, Blair hämmästelee.
Oikea vastaus oli masentava.
– Jos sinulla on vilpitön usko keskustelun voimaan, on sinun käytännössä pidettävä keskustelukumppaniasi varteenotettavana toimijana, vaikka se olisikin Lavrov.
Blairin mukaan ulkoministeriön Venäjä-osastolla pääosin ymmärrettiin tilanteen vakavuus. Toisaalta vielä vuonna 2019 eräs johtava Venäjä-asiantuntija kutsui Krimin miehitystä ”puolustusprojektiksi”.
Ironista oli, että samaan aikaan Putin puhui avoimesti imperialistisista tavoitteistaan. Ulkoministeriössä tätä ei kuitenkaan voitu ottaa tosissaan, koska se olisi tarkoittanut, ettei mitään keskusteltavaa olisi ollut. Syitä täytyi etsiä siis muualta. Tämä johti kehäpäätelmään, jossa keskustelusta tuli itseisarvo.
Samasta syystä diplomaatit vastustivat esimerkiksi asetoimitusten kaltaisia konkreettisia toimia Ukrainan auttamiseksi. Se olisi voinut vaarantaa keskusteluyhteyden.
Vihamielisissä maissa näiden naiivien diplomaattien maailmankuva tiedetään. Siksi Venäjä pyrkikin tarjoamaan keskusteluyhteyttä eräänlaisena porkkanana, samalla sitoen länsimaiden kädet muulta toiminnalta.
– Tulin siihen lopputulokseen, että jos kanssakäyminen vihamielisten maiden kanssa johtaa itsesensuuriin, toiveajatteluun ja itseasetettuihin rajoitteisiin, voi se olla merkityksetöntäkin pahempi asia, Blair päättää.
– Traaginen todellisuus on, että lännen kollektiivinen pyrkimys keskusteluyhteyteen Venäjän kanssa […] johti verisimpään sotaan Euroopassa 80 vuoteen.
Lopuksi Blair varoittaa, että samaa virhettä ei saa tehdä Kiinan kanssa. Jo nyt virallisissa dokumenteissa maasta ei puhuna ”uhkana” vaan ”haasteena”, vaikka Kiovaan osuvat droonit ja ohjukset ovat täynnä kiinalaista teknologiaa.
– Jos Venäjä muodostaa Isolle-Britannialle uhan, niin niin muodostaa Kiinakin, Blair muistuttaa.
