Kokoomuksen euroedustaja Mika Aaltolan erityisavustajana toimiva ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntija Henri Vanhanen muistuttaa Iltalehden vieraskynässään, että ”jokainen Venäjän valtakausi on alkanut lupauksella suuruudesta ja päättynyt väsymykseen”.
– Tsaareilla tämä johti rapautumiseen ja vallankumoukseen, neuvostojohtajilla ideologisen projektin hiipumiseen ja lopulta romahdukseen.
Vanhasen mukaan sama kaava on nähtävissä nyt.
– Putin nousi valtaan 1990-luvun sekasorron ja nöyryytyksen jälkeen tarjoamalla vakauden tarinan. Hän lupasi palauttaa järjestyksen ja itsearvostuksen, ja ensimmäisen vuosikymmenensä aikana tämä myös toteutui. Energiatulot kasvoivat, keskiluokka nousi ja Venäjä näyttäytyi jälleen toimijana, ei hajonneen imperiumin varjona.
Kirjoittaja toteaa, että Vladimir Putinin maailmankuvassa ”Neuvostoliiton romahdus ei ollut taloudellinen tai hallinnollinen kriisi, vaan koko Venäjän historiallisen aseman kieltäminen.”
– Venäjän piti nousta uudelleen suurvallaksi, jonka asemaa ei määritä muiden hyväksyntä. Kun yhteiskunta ei avautunut eikä talous monipuolistunut, välineiksi valikoituivat valvonta, voima ja ulkoinen uhma. Ulkopolitiikasta tuli sisäpolitiikan jatke, jonka tehtävänä oli suojata järjestelmää ja sen kantajaa. Ukrainan sota oli tämän kehityksen kulminaatio.
Vanhasen arvion mukaan sodan piti vahvistaa Putinin henkilökohtaista asemaa ”valtion takaajana”, mutta ”sota Ukrainassa on tehnyt hänestä rasitteen omalle maalleen.”
”Venäjä ei ole romahtanut, koska se joustaa”
Hän jatkaa, että Venäjän talous pohjautuu nyt yhä enemmän energiaan ja aseisiin, nuorta ja koulutettua väestöä on lähtenyt maasta suurissa määrin ja sisäinen turvallisuus tarkoittaa hallintaa eikä yhteiskunnan suojelemista.
. Venäjä ei ole romahtanut, mikä kertoo järjestelmän kyvystä siirtää kustannuksia yhteiskuntaan ja tukahduttaa vaihtoehdot. Tämä ei kuitenkaan kerro sen vahvuudesta, vaan joustosta, jolla se pitkittää omaa heikkenemistään. Eliitti tietää tämän, vaikka se ei voi sanoa sitä ääneen. Sota ei ole tuottanut voittoa, vaan menetyksiä, joiden mittakaavaa ei voi enää peittää sankarikertomuksilla.
– Putin ei voi lopettaa sotaa, koska sodan lopettaminen edellyttäisi sen myöntämistä, että tavoitetta ei saavutettu. Tämä loisi tyhjiön, jonka jokainen vallasta riippuvainen pelkää.
Vanhanen katsoo Venäjän olevan strategisessa umpikujassa.
– Jos sotaa jatketaan, talous ja väestöpohja heikentyvät. Jos sota lopetetaan, Putinin valtaperusta horjuu. Molemmat vaihtoehdot kuluttavat järjestelmää.
”Vallanvaihdos tapahtuu Venäjällä hallinnon sisältä”
Tästä syystä Vanhasen mukaan muutos ei ole ”ideologinen vaan hallinnollinen”.
– Kysymys ei olisi länteen kääntymisestä, vaan siitä, miten valtio voisi jatkaa ilman että se syö itseään. Tämä on Putinin ajan perusristiriita. Hänen jatkonsa tekee Venäjästä heikomman joka vuosi.
Vanhanen katsoo, että ”Venäjän historiassa vallanvaihdokset eivät ole syntyneet, kun maa on lyöty, vaan kun valta on tullut raskaaksi myös niille, jotka sitä kantavat”.
– [Josif] Stalin kuoli voiton ja pelon varjossa, mutta hänen seuraajansa pyrkivät purkamaan terrorin painetta, koska järjestelmä ei olisi kestänyt sen jatkumista. Nikita Hruštšov ei ollut liberaali uudistaja, vaan järjestelmän rationaalinen korjaaja. Samanlainen käänne voisi olla mahdollinen Putinin jälkeen. Se ei olisi demokraattinen avautuminen, vaan pyrkimys keventää raskainta painoa.
Hänen mukaansa keskeistä on eliitti ja sen mahdollinen kyllästyminen sotaan.
– Putinin jälkeinen Venäjä ei todennäköisesti ala kaduilla tai vaaliuurnilla. Se alkaisi neuvotteluhuoneissa, joissa sanat vaihdetaan vihjeisiin ja vihjeet tulkintoihin. Se alkaisi, kun pelko muuttuu laskennaksi.
Vanhanen mainitsee kolme mahdollista ”polkua”.
– Ensimmäinen olisi jatkumon Venäjä. Se, jossa seuraaja jatkaa samaa linjaa, mutta pyrkii hallitsemaan sodan vaikutuksia. Tämä olisi pysähtyneisyyden Venäjä, jossa ei ole voittoa eikä rauhaa, vaan jatkuva varautumisen tila.
Toinen olisi Kiinan varjoon jäävä Venäjä.
– Riippuvuudesta tulisi alistussuhde. Suurvalta-asema säilyisi nimellisesti, mutta sen sisältö olisi ohentunut. Kolmas olisi varovainen irtiotto sodan logiikasta. Ei länteen, ei demokratiaan, vaan hengitystilaan. Sellaiseen, jossa valtio pyrkii vähentämään haavoittuvuuttaan ja palauttamaan oman liikkumatilansa.
”Heikkokin Venäjä aiheuttaa tuhoa”
– Siksi Ukrainan tukeminen on välttämätöntä. Rauha, joka syntyy pakottamalla, olisi tauko, ei ratkaisu. Siksi Euroopan on rakennettava omaa puolustuskykyään tavalla, joka ei riipu Yhdysvaltojen poliittisista sykleistä.
Kirjoittaja muistuttaa, ettei ”Venäjän heikkous ei vähennä sen kykyä aiheuttaa vahinkoa” ja ”heikko valtio voi olla arvaamattomampi kuin vahva”.
– Lännen on varauduttava siihen, että muutos Venäjällä tapahtuu hiljaisesti ja hitaasti. Silloin on tunnistettava hetket, jolloin Venäjä ei yritä voittaa, vaan selviytyä. Se hetki ei ole vielä täällä mutta on silti lähempänä kuin eilen, arvioi Vanhanen ja jatkaa:
– Putinin aika ei todennäköisesti pääty näyttävään romahtamiseen. Se päättyy siihen, että hänen aikansa lakkaa kantamasta tarkoitusta. Valta ei aina kaadu silloin, kun se murtuu vaan silloin kun sitä ei enää tarvita.
