Tämän vuoden Münchenin turvallisuuskonferenssi tullaan muistamaan hetkenä, jona transatlanttisen suhteen viimeisetkin savuverhot hälvennettiin. Yhdysvaltain Ulkoministeri Marco Rubion sopuisa esiintyminen ei ollut merkki paluusta vanhaan, vaan se vahvisti Washingtonin uuden, kylmän pragmaattisen konsensuksen.
Aiempi 1990-luvun globalismiin ja liberaalidemokratiaan perustunut optimismi on lopullisesti hylätty. Yhdysvalloista on tullut suurvalta, joka ei enää määrittele liittolaisuutta historian tai jaettujen arvojen kautta vaan kysyy suoraan, mitä kukin tuo pöytään.
Washingtonin uusi linja ei ole vaalikampanjan melua tai Donald Trumpin oikukkaita päivityksiä, vaikka ne usein kaiken huomion vievätkin. Kyse on syvemmästä strategisesta siirtymästä. Vuosi sitten J.D. Vance tarjoili Münchenissä Euroopalle ideologista kylvettämistä ja arvosteli maanosan poliittista selkärankaa. Tänä vuonna Marco Rubio kietoi saman viestin nostalgiseen diplomatiaan niin taitavasti, että hetken saattoi kuvitella paluun tuttuun olevan mahdollista.
Rubion estradiestetiikan takaa paljastui kuitenkin tinkimätön vaatimus. Euroopan on lakattava olemasta sivustakatsoja ja muututtava Yhdysvaltain uuden maailmanjärjestyksen teolliseksi ja sotilaalliseksi alihankkijaksi. Jos Eurooppa ei tähän kykene, on Washington valmis kääntämään sivua ilman meitä.
Vancen ja Rubion puheiden väliin mahtuu Euroopan nykyinen ahdinko. Siinä missä edellinen haastoi Euroopan ideologisesti, jälkimmäinen mittailee nyt sen sotilaallisen suorituskyvyn ja teollisen pohjan perustaa. Washingtonin suunta on strateginen jatkumo, jossa turvallisuutta ei voi enää erottaa teollisesta omavaraisuudesta. Jos Eurooppa ei hallitse energiansaantiaan, mikrosirujaan tai kriittisiä mineraalejaan, se ei ole uskottava tai luotettava liittolainen. Turvallisuutemme on nojannut vuosikymmeniä Yhdysvaltain sotilaalliseen selkänojaan, ja amerikkalaiset maksavat edelleen yli 60 prosentista Naton kokonaispuolustusmenoista.
Samaan aikaan talousmallimme on kasvanut erottamattomasti kiinni Kiinaan, josta tuomme yli 90 prosenttia kriittisistä raaka-aineistamme. Jos Eurooppa haluaa amerikkalaista turvaa, sen on irrotettava sormensa Pekingin houkutuksista. Tässä kohdassa Eurooppa kohtaa reaalipolitiikan mahdottoman yhtälön, jossa sen talous on riippuvainen Kiinasta, mutta fyysinen turvallisuus Yhdysvalloista.
Miten siis vastata Rubion kädenojennukseen, kun se tarkoittaa samalla omien taloudellisten verisuonten repimistä auki? Toisaalta, miten jättää vastaamatta, kun vaihtoehtona on jäädä täysin yksin kiihtyvässä suurvaltakilpailussa? Inhorealistinen johtopäätös on, ettei vaihtoehtoja todellisuudessa ole.
Erilainenkin Amerikka on Euroopalle aina parempi vaihtoehto kuin Peking tai Moskova. Kovemmassa maailmassa liittolaisuus on kauppatavaraa, ja vain Yhdysvallat pystyy tarjoamaan Euroopalle sen tarvitsemaa suojaa. Eurooppalaisilla ei siis välttämättä ole varaa olla vastaamatta Rubion kutsuun.
On hyväksyttävä, että globalisaation hedelmillä on ollut geopoliittinen hinta, jonka Venäjän hyökkäyssota ja Kiinan nousu ovat paljastaneet. Euroopan aikuistumisriitti ei kuitenkaan saa tarkoittaa amerikkalaisen MAGA-maailmankuvan tai sen arvojen omaksumista eurooppalaisen vallankäytön ytimeen. Vaikka amerikkalaisten tarjoilema kovan maailman taakanjako on perusteltu, Euroopan ei tule muuttua vain amerikkalaisen politiikan alihankkijaksi. Juhlapuheiden on realisoiduttava taloudellisiksi kepeiksi ja ammusvarastoiksi.
Todellinen autonomia tosin vaatisi vähintään 75–100 miljardin euron lisäinvestointeja vuosittain pelkästään amerikkalaisen suorituskyvyn korvaamiseen. Se vaatisi myös sellaista huoltovarmuuspolitiikkaa, joka nostaisi hintoja, mutta palauttaisi riippumattomuuden. Kyse ei ole vain rahasta vaan ajasta, sillä Eurooppa on jäljessä kilpailijoitaan kriittisessä teknologiassa.
Historian suomettumisen kokemuksista pitäisi oppia, että itsesensuuri ja myötäily ovat heikkoja työkaluja suurvaltojen puristuksessa. Tämän päivän maailmassa itsetunnon on noustava omasta kyvystä toimia, ei toiveajattelusta liittolaisen suosiosta.