Ceutan tapahtumat herättivät sosiaalisessa mediassa nopeasti yhden toistuvan kysymyksen: missä ovat naiset ja lapset?
Pitkissä videoissa ja muussa tapahtumista levinneessä kuvamateriaalissa näkyi ennen kaikkea nuoria ja työikäisiä miehiä. Sama havainto on tehty toistuvasti myös Euroopan aiempien maahanmuuttoaaltojen yhteydessä. Jos ihmiset pakenevat vakavaa hätää, miksi kaikkein vahvimmat ja toimintakykyisimmät lähtevät ensimmäisinä samalla, kun perheen haavoittuvimmat jäsenet jäävät lähtömaahan?
Havainto ei ole uusi. Maahanmuuttokriittiset poliitikot ja tavalliset kansalaiset ovat esittäneet saman kysymyksen jo vuosien ajan. Se on erityisen merkityksellinen, kun asiaa tarkastellaan kriminologian näkökulmasta.
Väestörakenteen merkitys
Yksi kriminologian vakiintuneimmista havainnoista on, ettei rikollisuus jakaudu tasaisesti väestön kesken.
Vakava väkivalta keskittyy ennen kaikkea nuoriin miehiin. Lisäksi rikollisuus kasautuu henkilöille, joiden siteet tavanomaiseen yhteiskuntaan ovat heikot. Vakituinen työ, opiskelu, puoliso, lapset ja muut pysyvät sosiaaliset roolit eivät ainoastaan edistä hyvinvointia. Ne myös sitovat ihmistä yhteiskuntaan ja vähentävät rikollisuuden riskiä. Tämä on yksi kriminologisten kontrolliteorioiden keskeisistä lähtökohdista ja samalla yksi alan vakaimmista tutkimushavainnoista.
Riski kasvaa edelleen, kun suuri määrä samankaltaisessa elämäntilanteessa olevia nuoria miehiä keskittyy samaan paikkaan. Tällöin kyse ei ole enää vain yksilöiden ominaisuuksista vaan myös sosiaalisesta ympäristöstä. Jos samaan kokonaisuuteen yhdistyvät toimettomuus, epäsosiaalinen tai voimakkaasti riskejä suosiva arvomaailma, heikko kiinnittyminen työelämään ja perheeseen sekä runsas vapaa-aika vertaisryhmän seurassa, syntyy ympäristö, jonka kriminologit tunnistavat poikkeuksellisen riskialttiiksi.
Juuri tällainen väestörakenne näkyi Ceutasta välittyneessä kuvamateriaalissa.
Historia tarjoaa lukuisia esimerkkejä
Ilmiö ei ole uusi. Sosiaalihistorioitsija David Courtwright on kuvannut, kuinka Yhdysvaltain Villin lännen väkivalta ei ollut pelkästään revolverien tai heikon lainvalvonnan seurausta. Karjakaupungit, kultakaivosleirit ja muut rajaseudun yhteisöt olivat ennen kaikkea nuorten miesten yhteisöjä. Sukupuolijakauma oli voimakkaasti vinoutunut, työ oli tilapäistä, alkoholia oli runsaasti saatavilla ja mahdollisuudet pysyvään perhe-elämään olivat vähäiset. Näissä olosuhteissa väkivalta oli poikkeuksellisen yleistä.
Suomesta löytyy toisenlainen mutta rakenteellisesti samankaltainen esimerkki.
Suomalainen henkirikollisuus ei perinteisesti keskity nuorisojengeihin eikä suurkaupunkien kaduille. Valtaosa henkirikoksista tapahtuu syrjäytyneiden miesten keskinäisissä konflikteissa. Tyypilliset tekijät ja uhrit ovat työelämän ulkopuolella olevia miehiä, jotka viettävät aikaa tuttaviensa kanssa alkoholia käyttäen. Kyse ei ole etnisyydestä vaan samojen kriminogeenisten riskitekijöiden kasautumisesta: heikoista sosiaalisista siteistä, pitkäaikaisesta syrjäytymisestä ja päihteiden käytöstä.
Samanlaisia rakenteellisia piirteitä löytyy myös esimerkiksi monilta Yhdysvaltain alkuperäiskansojen reservaateilta sekä kaikkein väkivaltaisimmilta kaupunkialueilta. Taustat ovat erilaisia, mutta yhteisiä tekijöitä ovat työmarkkinoiden ulkopuolelle jääminen, heikot perhesiteet, sosiaalinen syrjäytyminen, päihdeongelmat ja rikollisuudelle altistavat vertaissuhteet.
Yhteinen nimittäjä ei ole kansallisuus, ihonväri tai uskonto. Yhteinen nimittäjä on väestörakenne ja sosiaalinen kiinnittyminen.
Ceuta on Euroopan pienoismalli
Juuri siksi Ceuta on niin kiinnostava. Se on eräänlainen makaberi pienoismalli siitä, mitä Euroopassa on tapahtunut vähitellen viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana.
Ruotsin yksin tulleet alaikäiset turvapaikanhakijat (”ensamkommande”), Pariisin banlieuet sekä tietyt Belgian ja Saksan kaupunginosat eivät tietenkään ole sama asia kuin Ceuta. Niissä kaikissa voidaan kuitenkin nähdä sama demografinen ilmiö: suuri määrä nuoria miehiä, joiden kiinnittyminen koulutukseen, työelämään ja perheeseen on keskimääräistä heikompaa.
Joissakin lähtömaissa ilmiötä korostaa voimakkaasti sukupuolittunut julkinen tila. Vaikka väestön sukupuolijakauma olisi muodollisesti tasapainoinen, patriarkaalisista kulttuureista tulevat miehet viettävät usein huomattavasti enemmän aikaa kaduilla, kahviloissa ja muissa julkisissa tiloissa, kun taas naisten elämänpiiri rajoittuu useammin kotiin. Käytännössä sosiaalinen ympäristö voi siten muistuttaa miesvaltaista yhteisöä, vaikka virallinen väestötilasto ei sitä osoittaisikaan. Kriminologian näkökulmasta tämä ei ole vähäpätöinen yksityiskohta.
Unohtuiko keskeinen riskitekijä?
Euroopan maahanmuuttopolitiikassa on puhuttu paljon kansainvälisestä oikeudesta, työvoiman tarpeesta, kotouttamisesta ja monikulttuurisuudesta. Yllättävän vähän on puhuttu väestön rakenteesta. Tarkemmin sanottuna sellaisesta demografiasta, jota kriminologia pitää olennaisena.
Yhteiskunnan kannalta ei ole yhdentekevää, vastaanottaako se pääasiassa lapsiperheitä, työssä käyviä pareja vai kymmeniätuhansia nuoria, naimattomia miehiä, joilla ei maahan saapuessaan ole työtä, opiskelupaikkaa eikä vahvoja siteitä uuteen yhteiskuntaan.
Tämä ei tarkoita, että tällaiset ihmiset olisivat yksilöinä rikollisia. Valtaosa ei ole. Väestötasolla kyse on kuitenkin koostumuksesta, jonka tiedetään olevan keskimääräistä alttiimpi väkivallalle ja järjestyshäiriöille. Historia tarjoaa tästä esimerkkejä yhä uudelleen, aina Villistä lännestä nyky-Suomen henkirikollisuuteen.
Juuri siksi demografisen rakenteen olisi pitänyt olla yksi Euroopan maahanmuuttopolitiikan keskeisistä lähtökohdista.
Tämä ei merkitse sitä, ettei nuoria miehiä pitäisi koskaan ottaa vastaan, vaan että heidän muodostamansa suuret muuttovirrat edellyttävät aivan toisenlaista riskinarviointia ja kotouttamispolitiikkaa kuin esimerkiksi lapsiperheiden tai valmiiksi työhön kiinnittyvän maahanmuuton kohdalla. Nopea pääsy työhön tai koulutukseen, selkeä oikeudellinen asema sekä vahvojen sosiaalisten siteiden rakentaminen eivät ole pelkästään kotouttamispolitiikkaa. Ne ovat myös rikoksentorjuntaa.
Tämä merkitsee sitä, että Euroopan tulisi lähtökohtaisesti välttää suurten, vailla perhettä olevien nuorten miesjoukkojen vastaanottamista. Maahanmuuttopolitiikan etusijalle pitäisi asettaa perheet, naiset ja lapset. Yksin saapuvien nuorten miesten kohdalla poikkeuksia voitaisiin tehdä lähinnä silloin, kun tulijalla on jo valmiiksi vahva kiinnitys vastaanottavaan yhteiskuntaan: korkeakoulutus, hyväksytty opiskelupaikka vaativassa tutkinto-ohjelmassa tai vakaa työpaikka työmarkkinoiden ensisijaisella sektorilla.
Ajatus siitä, että heikosti koulutettu, ilman perhettä, opiskelupaikkaa, kielitaitoa, ja vakaata ammattiasemaa saapuva nuori mies yksinkertaisesti “kotoutetaan” jälkikäteen, on kriminologisesti perusteettoman optimistinen. Sosiaalisten siteiden puutteita ei voida korjata kotouttamishankkeilla, kielikursseilla tai matalapalkkaisella tilapäistyöllä. Järkevän maahanmuuttopolitiikan pitäisi ehkäistä kriminogeenisten väestökeskittymien syntyminen eikä luoda niitä ensin ja yrittää hallita seurauksia myöhemmin.
Euroopan maahanmuuttokeskustelussa demografialla on tarkoitettu ennen kaikkea huoltosuhdetta, syntyvyyttä ja työvoiman saatavuutta. Kriminologinen demografia on jäänyt lähes kokonaan keskustelun ulkopuolelle.
Se on ollut kallis virhe.
