Venäjä yrittää palauttaa itselleen edesmenneen Neuvostoliiton mahtiaseman. Mika Aaltola siteeraa kirjassaan Venäjä-tutkija Mark Galeottin arviota Vladimir Putinin unelmasta: eräänlaisesta Jalta 2.0 uudesta sopimusversiosta, jakaa maailma päivitettynä tyyliin Josif Stalin, Franklin D. Roosevelt, Winston Churchill.
Suomi menisi siinä samassa, ja suurvallat saisivat vapaat kädet. Suojasää loppui, kun Venäjä miehitti Georgiaa, Ukrainaa ja Krimin.
YTT Mika Aaltola on Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja. Hän toimii Tallinnan yliopiston kansainvälisen politiikan professorina sekä dosenttina Tampereen yliopistossa. Hänestä on tullut luotettava, selkeä sanainen maailmanpolitiikan kommentaattori. Hänen tuore kirjansa tarkastelee suojasään muutosta kohti suurvaltojen lisääntyvää öykkäröintiä – niin idässä kuin lännessäkin.
Pieniä maita kehitys askarruttaa: mitä ne voivat tehdä, jotta ristiriidat eivät kärjisty nykyisestään. Mitä tehdä tilanteelle, jota venäläinen kenraali Valeri Gerasimov on luonnehtinut sanomalla, että selvää rajaa sodan ja rauhan välillä ei enää ole.
Aaltola luettelee suojasäässä tapahtuneita muutoksia. Suojasää merkitsi hyväuskoisuuden kasvua alkaen venäläisten suorittamista merkillisistä tonttiostoksista Suomessa. Hän kummastelee venäläisen rahan outouksia vaikkapa Jokereiden kohdalla: se on tappiolla mutta jakaa osinkoja. Suojasää huononsi valveusastetta, Venäjä siirtyi pankkiiritalouteen, sen raha piiloutui länteen.
Presidentit, eläinsadut
Tasavallan presidentti Sauli Niinistö mainitaan kirjassa lukuisia kertoja. Toki huomiota saavat edelliset presidentit kuin ulkopolitiikan parissa askarrelleet muutkin vaikuttajat. Niinistön rooli korostuu Suomen ja Venäjän välisessä kanssakäymisessä. Ongelmia on ratkottu hyvin tuloksin.
Eläinsadut muodostavat lystikkäitä mahdollisuuksia vertauksiin. Kun historian tutkija Jukka Tarkka nimesi yhden kirjansa Karhun kainalossa, Mika Aaltola menee pitemmälle luonnehtiessaan Venäjän ja Suomen yhteistä historiaa: kettu karhun kainalossa.
Kolme V-kirjainta vuonna 2007 Washingtonissa lausunut puolustusministeri Jyrki Häkämies (kok.) sai vanhakantaiset ulkopolitiikan hyssyttelijät tuhahtelemaan. Vaikka elettiin vielä kylmän sodan jälkeisen suojasään aikaa, V-sana oli liian voimakas. Maata nimeltä Venäjä ei olisi saanut turhaan lausua, vaikka Häkämiehen puhe teki selväksi sen, missä Suomi sijaitsee.
Saavutuksia nämäkin: Bushin solmio ja Putinin kissa?
Jos Sauli Niinistö on kirjan onnistuja, minkälaisia arvosanoja saavat aiemmat presidenttimme? Niitä ei jaella, joskin Urho Kekkosen aika viittaa edellä mainittuun ”kettu karhun kainalossa” elämäntapaan. Kuitenkin: Suomi eli tuolloin jalojen valheiden aikaa.
”Suomalainen näkemys maailman tapahtumista oli länsimaita objektiivisempi. Ulkoisiin Suomen ulkopolitiikkaa kriittisesti arvioiviin näkemyksiin suhtauduttiin kielteisesti. Suomessa uskottiin, että ulkopuolisten oli vaikea ymmärtää Suomea. Olimme Pohjolan lääkäri, joka paransi haavoja idän ja lännen välissä. Emme olleet suurvaltapelilaudalla toimijoita mutta olimme maailmanluokkaisia.”
Suomessa hyvin harvalukuinen ulkopoliittinen eliitti tiesi kansalle syötettyjen uskomuksien valheellisen mutta perimmiltään hyvää tarkoittavan puolen. Tästä lähtökohdasta kylmän sodan olosuhteissa luotiin vahvaa uskoa esimerkiksi ulkopoliittisen konsensuksen tärkeyteen. Eliitti tiesi, että konsensus oli helposti hallittavissa ja presidentti-instituution kautta määriteltävissä. Samaan tarkoitukseen luotiin ulkopoliittinen myytti Suomesta konflikteja parantavana lääkärinä sekä siltoja rakentavana ja ongelmia ratkaisevana insinöörinä.
Kun tullaan tälle vuosituhannelle, Suomen vapina laantuu samalla, kun valtiojohto luulee, ettei mitään tarvitse tehdä. Kirjassa ei piruilla, vaikka osa lukijoista saattaisi niin tehdä. Vaikkapa laskea vuosituhannen alun suuriksi suomalaisen maailmanpolitiikan teoiksi, kun presidenttimme Tarja Halonen oikoo USA:n presidentin solmiota tai adoptoi Putinin kissan.
Ruotsi – kumppani vai arkaileva karkuri?
Siinä missä Venäjä on tämän hetken maailmassa – USA:n tapaan – arvaamaton toimija, siinä kirja ohittaa ongelman nimeltä Ruotsi. Entinen siirtomaaisäntämme on tarpeen vaatiessa jättänyt meidät kylmästi, vuosina 1809 ja 1939.
Aaltola tarkastelee Venäjä-syndroomaa monipuolisesti, mutta yhteistyö Ruotsin kanssa leijuu arvausten varassa. Ruotsin suhtautumisen Suomeen voi verrata Suomen suhtautumiseen Baltian maita kohtaan.
Viron ulkopoliittisen instituutin johtaja Kristi Raik totesi Kaleva-lehdessä lokakuussa 2018: ”Teeskennelty naiivius auttaa luomaan hyviä suhteita Venäjään – ja siihen Suomi aina pyrkii, vaikka tilanne olisi kuinka epätoivoinen. Ulkopuolisen on mahdoton tietää tarkkaan, missä kulkee teeskentelyn ja oikean hyväuskoisuuden välinen raja.”
Mediajättiläinen Aatos Erkko totesi loppuvuosinaan: ”Kun Ruotsi huolestuu Pohjoismaiden asemasta Euroopassa, Suomesta tulee kiinnostava. Ja erityisesti Suomesta tulee kiinnostava heti, kun ruotsalaisten turvallisuuden tunne järkkyy.” Suoria sanoja Ruotsin suurelta ystävältä.
Suhtautumiseni Ruotsiin koki kovan kolauksen, kun neuvostoliittolainen Ruotsin vesille tunkeutunut sukellusvene päästettiin takaisin Itämerelle liki kiitosten kera. Tai silloin, kun Tukholman kuninkaanlinnan vahtiparaatissa näin sotilaan, jonka valtava, pitkä hiuskimppu oli sidottu takaraivoon nutturaverkolla. Sen jälkeen maa pian taisi luopua yleisestä asevelvollisuudestakin.
Aaltola uskoo Suomeen. Siinä missä me olemme olleet pienesti lääkäri, siinä Ruotsi on esiintynyt moralistisena tuomarina. Mitä siinä Suomenlinnan Kuninkaanportin marmoritaulussa lukikaan: ”Jälkimaailma,
seiso täällä omalla pohjallasi äläkä luota vieraan apuun.”
Mika Aaltola: Poutasään jälkeen. Docendo 2019.
