Kenraali Aimo Pajunen (1931-2013) oli erikoinen upseeri. Hän osasi sukkuloida niin armeijan organisaatiossa kuin tulla toimeen jopa rauhaa rakastavien pasifistienkin kanssa. Pitkä aikaisena puolustusministeriön kansliapäällikkönä Pajunen tuli huolehtineeksi hyvistä yhteiskuntasuhteista niin, että monet kalliit ja tärkeät armeijan hankinnat voitiin toteuttaa alkuun mahdollisista erimielisyyksistä huolimatta.
Tuoreessa Pajusen elämäkerrassa entinen radikaali, myöhempi pääministeri Paavo Lipponen (sd.) osaa arvostaa yhteistyökumppaninsa taitoa luoda leppoisa ilmapiiri. Moni muukin Pajusen kanssa iltoja viettänyt koki yhteiset neuvonpidot isänmaan kannalta sopuisuudessaan hyödyllisiksi. Varsinainen herätyksen hetki ajoittui 1960-luvun alun noottikriisiin, Suomen ja Neuvostoliiton hetkelliseen epäluottamuksen tilaan, jonka lauettua maan puolustuksellista kykyä päätettiin nostaa.
Siinä tarvittiin parlamentaarista ymmärrystä, mutta Pajusen hämmästynyt havainto oli: puolustusvoimilla ei ollut tarpeeksi luottamuksellisia ja uskottavia suhteita edes kaikkiin eduskuntaryhmiin.
Puolustusneuvoston sihteeristön jäsenenä Pajunen heräsi ja herätti: Ahti Karjalaisen (ml.) hallitusohjelmassa ei ollut sanaakaan puolustusvoimista! Karjalainen oli pulpahtanut puolueensa ja eduskunnan ulkopuolelta Urho Kekkosen kortilla valtaan. Johtavat poliitikot, koko yhteiskunta oli saatava kiinnostumaan, ja se tapahtui.
Tuosta alkoivat Sotakorkeakoulun hoitamat totaalisen maanpuolustuskurssit, ensimmäisen kerran vuonna 1961. Niihin kutsuttiin tärkeitä yhteiskuntamme vaikuttajia niin politiikan, sivistyksen kuin yrityselämän parista. Aimo Pajusen tulevaisuuden kannalta oli onnekasta, että puolustusneuvoston sihteerinä hän tuli kunnostautuneeksi juuri siinä, mikä oli nostava hänet tärkeisiin ja vastuullisiin tehtäviin.
Seuranpitoa vakavissa merkeissä
Pajunen osasi kansliapäällikkönä henkilökohtaisen suhdetoiminnan taiteenlajin. Paljon on kerrottu poliitikkojemme piehtaroinnista neuvostoliittolaisten kanssa heidän viehättämisekseen. Samaa Pajunen sovelsi toimissaan myös läntisten yhdyshenkilöittensä kanssa – ehkä ei yhtä viinapitoisesti, mutta rentoutuvan yhteisolon merkeissä.
Neuvoteltaessa ilmapuolustuksen ratkaisuista 1990-luvulla sotilaamme osasivat jo huolehtia suhdetoiminnasta niin maan omien vaikuttajien kuin ulkomaisten kohteiden kanssa. Hornet-kauppojen neuvotteluprosessi oli todellinen koetinkivi: hanke valtaisan kallis, josta saatiin viilattua kuitenkin hyväksyttävä.
Hankintoihin liitettiin ratkaisevia ehtoja: kokoonpano tapahtuisi Suomessa, eli huippumoderni kalusto ja sen käyttö tulisi tutuksi alusta pitäen.
Käypää DDR-materiaalia romuhintaan
Neuvostoliiton luhistuminen ja Saksojen yhdistäminen vahvistivat suomalaisten mahdollisuuksia tehdä valintoja itsenäisesti. Elämäkerran kirjoittaja saa tukea haastateltaviltaan. Aimo Pajunen reagoi erittäin nopeasti, kun selvisi, ettei yhdistynyt Saksa tehnyt DDR:n valtaisilla kalusto- ja ammusvarastoillaan yhtään mitään.
Saksa halusi käyttökelpoisesta mutta määriltään liiallisesta arsenaalista nopeasti eroon. ”Maksakaa mitä maksatte, kunhan viette pois” oli kiireessä sanottu. Niin alkoivat junalautta kuljetukset. Ylin upseeristomme todistelee yhä, että saimme kuranttia tavaraa romun hinnalla. Olisiko joku muu maa halunnut samaa, mene, tiedä.
Hankinnat lohduttivat puutteessa eläneitä maavoimiamme, koska satsaus liki samaan aikaan ilmavoimille oli epäsuhtainen. Selvää kuitenkin on, että tuolloin jopa itäsaksalainen tarpeisto kelpasi täydennykseksi. Pajusesta oli ratkaisevasti hyötyä.
Halutessaan kulmikas
Pajunen uskalsi olla kannanotoissaan rohkea. Hän oli helposti toimittajien lähestyttävissä ja antoi ylempiinsä nähden verrattain rohkeita lausuntoja. Muutamia kertoja hänen lausumiaan korjattiin – jopa moitittiin. Norja Nato-maana aiheutti kipuja, kun Pajunen puhui haastatteluissa suomalaisten kannalta levottomia: norjalaiset loukkaantuivat.
Kurssikaverinsa ja puolustusvoimain komentaja Jan Klenbergin kanssa sukset menivät pahasti ristiin, kun Pajunen oli mennyt ja paukauttanut kantansa julki, jonka takana esimies ei ollut. Kun sitten vielä maan presidentti oli siteerannut Pajusen mielipidettä ja maininnut sen puolustusvoimain mielipiteeksi, oli riita valmis. Sopu löytyi vuosia myöhemmin.
Nostipa Pajunen arvovaltakysymykseksi kerran niinkin pienen seikan kuin virka-autonsa rekisteritunnuksenkin. Kansliapäällikön auton numero oli ollut SA 5 ja pääesikunnan päällikön SA 4. Pajunen vaati itselleen SA 4 -tunnusta, ja sai, koska muut eivät pitäneet asiaa merkityksellisenä. Näin Pajunen ilmeisesti koki nousevansa arvoasteikossa pääesikunnan päällikön edelle!
Ehkä hänessä eli rämäpää jo isänsä kautta. Arvi Pajunen oli sotilas, myös lentäjä. Isän luonnetta kuvaa, kun hän lentokoneella uskalsi sujahtaa Johanneksen kirkon kahden tornin välistä. Moitteet tuli. Kun ohi kuljette, ällistytte ja ihmettelette, miten se tehdään.
Edesmennyt työkaverini, valokuvaaja Kaius Hedenström istui muinoin laiturillaan Jungfruskärin laguunissa. Saari kuului osin puolustusvoimille, se oli veneilijöille turvaetappi, siellä sijaitsi puhelinkoppi. Matkan päästä lähestyi soutuveneilijä Kaius huusi: ”Sä näytät ihan Pajuselta”. Niin alkoi heidän ystävyytensä.
Henrik Tala: Aimo Pajunen, kylmän sodan kenraali. Siltala 2024.
