Maanpuolustuksesta puhutaan nyt enemmän kuin vuosikymmeniin. Pöydällä ovat miljardien investoinnit, ohjukset, droonit, ilmatorjunta, maapuolustuksen uudistaminen, Nato-velvoitteet ja Venäjän pitkäaikainen uhka. Kaikki tämä on välttämätöntä, sillä ilman kalustoa ei ole myöskään uskottavaa puolustusta.
Puolustuksen kehittämisestä käytävä keskustelu painottuu usein kalustoon, suorituskykyihin ja budjetteihin. Samaan aikaan vähemmälle huomiolle jää kysymys siitä, miten nopeasti kasvavat tehtävät näkyvät puolustusjärjestelmän tärkeimmässä voimavarassa eli henkilöstössä.
Tuoreet jutut ammattisotilaiden uupumisesta eivät ole yksittäisiä kertomuksia työelämän kovuudesta vaan vakava varoitusmerkki järjestelmän sisältä. Ammattisotilaat kertovat liian suuresta työmäärästä, päällekkäisistä tehtävistä, pitkistä harjoitusputkista, riittämättömästä palautumisesta ja perhe-elämän kuormittumisesta. Moni venyy jatkuvasti, koska sotilaan työhön kuuluu vahva velvollisuudentunto. Siksi ongelmat voivat näkyä ulospäin liian myöhään.
On välttämätöntä puhaltaa peli poikki ja todeta suoraan, että kantahenkilökuntaa on liian vähän. Jos puolustusvoimat on maanpuolustuksemme selkäranka, sen pitäisi näkyä juhlapuheiden sijaan teoissakin.
Maanpuolustuksen parlamentaarisen työryhmän uusi raportti tarjoaa tähän kylmän taustan. Sen mukaan Suomen ja Naton toimintaympäristö on epävakaa, Venäjä on pitkäaikainen ja vaikeasti ennakoitava uhka, ja Suomen on varauduttava pitkäkestoiseen sotilaalliseen painostukseen sekä pahimmillaan vuosia kestävään laajamittaiseen sotaan. Raportti toteaa oikein senkin, että Nato-jäsenyys, liittolaisten läsnäolo Suomessa, isäntämaatuen järjestelyt, uudet teknologiahankkeet ja kansainväliset velvoitteet ovat lisänneet puolustushallinnon tehtäviä merkittävästi.
Toisin sanoen, puolustusvoimien tehtävät ovat kasvaneet nopeammin kuin henkilöstö. Samaan aikaan Nato-jäsenyys, kohonnut valmius, lisääntyneet harjoitukset ja uudet teknologiset vaatimukset kuormittavat organisaatiota entisestään. Ammattisotilaat ovat puhuneet tästä jo vuosia, henkilöstöjärjestöt ovat nostaneet asian esiin toistuvasti ja myös puolustushallinto tiedostaa haasteen.
Keskustelun painopisteen pitäisi siirtyä siihen, miten ongelmaa korjataan ja millä aikataululla.
Rauhan ajan järjestelmä joutuu venymään
Nykytilanteen juuret ulottuvat 2010-luvun puolivälin puolustusvoimauudistukseen. Silloin Suomi eli vielä turvallisuuspoliittisessa välitilassa, jossa kylmän sodan jälkeisen ajan oletukset vaikuttivat päätöksentekoon liian pitkään. Uudistus perustui kustannusten sopeuttamiseen ja vakaamman toimintaympäristön oletukseen. Varuskuntia lakkautettiin ja henkilöstöä vähennettiin juuri ennen kuin Venäjä osoitti Ukrainassa, että Euroopan turvallisuusjärjestys muuttui pysyvästi.
Sen jälkeen puolustusvoimat on joutunut elämään maailmassa, jota varten sitä ei mitoitettu. Ensin tuli Krim, sitten täysimittainen hyökkäyssota Ukrainaan, sitten Suomen Nato-jäsenyys, liittolaisintegraatio, kasvavat harjoitusmäärät, uudet suunnitteluprosessit, kansainväliset esikuntatehtävät, valmiuden ylläpito ja sodan kuvan teknologinen murros. Tehtävät lisääntyivät nopeammin kuin ihmiset.
Suomeen rakennettiin järjestelmä, joka toimii tehokkaasti rauhan ajan hallinnossa, mutta joutuu nyt ylivenymään jatkuvassa poikkeustilassa. Ammattisotilas ei ole varaosa, jonka voi ottaa hyllystä, kun järjestelmä alkaa yskiä. Osaaminen syntyy vuosien koulutuksella, kokemuksella ja sitoutumisella. Jos nuori upseeri tai aliupseeri lähtee, hänen tilalleen ei synny hetkessä uutta osaajaa.
Puolustuksen vahvistaminen ei voi tarkoittaa vain sitä, että ostamme lisää materiaalia. Uusi kalusto tarvitsee käyttäjänsä, kouluttajansa, huoltajansa, suunnittelijansa, johtajansa ja hallinnollisen tukensa. Nato-jäsenyys ei myöskään vähennä henkilöstötarvetta, vaan lisää sitä.
Siksi olisi väärin ajatella, että henkilöstön jaksaminen on vain pehmeä työhyvinvointikysymys, joka voidaan käsitellä erillään kovasta turvallisuuspolitiikasta. Se on operatiivisen suorituskyvyn kysymys. Väsynyt organisaatio tekee huonompia päätöksiä, menettää osaajia ja alkaa lopulta syödä omaa tulevaisuuttaan. Sotilaallinen suorituskyky ei muodostu vain aseista, vaan ihmisistä, jotka osaavat käyttää niitä oikealla hetkellä oikealla tavalla.
Poliittisen päätöksenteon pitää nyt uskaltaa tehdä henkilöstöstä osa puolustuspolitiikan kovaa ydintä. Se tarkoittaa nopeampaa rekrytointia, riittäviä koulutusresursseja, hallinnollisen työn karsimista sotilaiden harteilta, työaikalain päivittämistä ja palvelussuhteen ehtojen parantamista niin, että sotilasura on houkutteleva myös nuorelle sukupolvelle. Ei riitä, että henkilöstöä lisätään paperilla 2030-luvun alkuun mennessä, jos nykyinen kuorma murentaa sitoutumista jo nyt.
Puolustusvoimien henkilöstö ei pyydä erityiskohtelua siksi, että työ olisi tavallista helpompaa. Päinvastoin, sotilaan ammattiin kuuluu poikkeuksellinen vastuu, valmius ja velvollisuus. Juuri siksi yhteiskunnan vastavuoroisuuden pitäisi olla selvää. Jos vaadimme ammattisotilailta venymistä Suomen turvallisuuden vuoksi, meidän on myös varmistettava, ettei venymisestä tule pysyvä henkilöstöpolitiikan malli.
Suomi on tehnyt viime vuosina suuria ja oikeita päätöksiä puolustuksensa vahvistamiseksi. Seuraavaksi on uskallettava sanoa, että maanpuolustuksen uskottavuus ei ratkea vain puolustusbudjetin loppusummassa. Se ratkeaa myös kasarmeilla, esikunnissa, harjoitusalueilla, aluksilla, lentotukikohdissa ja kodeissa, joissa ammattisotilaat yrittävät sovittaa yhteen kutsumuksensa ja tavallisen elämänsä.
Jos emme kuuntele ammattisotilaita nyt, kuuntelemme heitä myöhemmin irtisanoutumistilastoista. Se olisi huonoin ja kallein tapa oppia virheistä.