Venäläiset saattoivat politiikan tutkija Andrei Kolesnikovin mukaan parinkymmenen vuoden ajan luottaa siihen, että niin kauan kuin he ummistivat silmänsä huipulla tapahtuvalta korruptiolta ja Vladimir Putinin haluttomuudelta luopua vallasta, heidän ei tarvinnut osoittaa aktiivista tukea Kremlille.
– Kunhan he eivät puuttuneet eliitin asioihin, he saivat elää elämäänsä vapaasti, Carnegie-ajatushautomossa työskentelevä venäläistutkija sanoo Foreign Affairs -lehdessä.
Putinin ilmoitettua syksyllä 2022 osittaisesta liikekannallepanosta tilanne kuitenkin muuttui, eikä kansalaisten passiivisuutta enää suvaittu.
– Yhä useammat valtiosta taloudellisesti riippuvaiset venäläiset joutuvat havaitsemaan, että heidän on oltava aktiivisia putinisteja – tai ainakin teeskenneltävä olevansa. Vallanpitäjien myötäilystä ja ”erikoisoperaation” tukemisesta on tullut hyvän kansalaisuuden lähes välttämätön edellytys, Kolesnikov toteaa.
Samaan aikaan myös Josif Stalinin aikainen ilmiantokulttuuri on tehnyt paluun. Yhä useampi ilmiantaa viranomaisille naapureitaan, opettajiaan tai työtovereitaan, mihin muun muassa entinen presidentti Dmitri Medvedev on kansalaisia nimenomaisesti kannustanut.
– Putinille tämän uuden kuuliaisen Venäjän luominen on tietyssä mielessä yhtä tärkeää kuin se, mitä Ukrainassa tapahtuu. Lähes hyökkäyssodan alkamisesta lähtien Kreml on käynyt toista sotaa Venäjän sisällä, ja tämä sota tuskin lakkaa, vaikka konflikti Ukrainassa jäätyisi, Kolesnikov arvioi.
Yleinen moraali Venäjällä on Kolesnikovin mukaan rapautunut hämmästyttävän nopeasti. Kansalaiset eivät enää odota maansa modernisointia, talouskasvua ja sen mukanaan tuomaa elintason nousua, vaan Venäjän taantuminen raaempaan menneisyyteen miellyttää entistä useampia.
– Tunnetaan yhä suurempaa ylpeyttä siitä, että Venäjä nojaa omavaraisuuteen ja käsitykseen itsestään ainutlaatuisen kovana maana, jolla on sekä ydinaseita että julmia palkkasotureita, hän sanoo.
– Sen enempää aktiivisille Putinin kannattajille kuin passiivisille mukautujillekaan sota ei ole enää vain osa arkea. Se on elämäntapa. Sen sijaan, että he pitäisivät sitä pitkittyneenä häiriötilana, he ovat alkaneet suhtautua siihen jonakin pysyvämpänä, hän toteaa.
Vaikka voitto on yhä sodan perimmäinen tavoite, siitä on hänen mukaansa tullut yhtä symbolinen ja kaukainen päämäärä kuin millaiseksi useat neuvostosukupolvet mielsivät kommunismin viimeisen vaiheen saavuttamisen.
– Kun junalla ei ole jarruja, se voi törmätä seinään. Polttoaine voi myös yksinkertaisesti loppua, ja juna voi pysähtyä. Tällä hetkellä se kuitenkin puskee täydellä höyryllä eteenpäin – ei mihinkään, koska kukaan ei tiedä, minne se on menossa. Ei edes kuljettaja.