Seksuaalirikosten oikeusprosesseissa näytön arvioinnissa joudutaan nojautumaan pidempiin johtopäätösketjuihin kuin yksinkertaisemmissa rikostapauksissa. Tämä tekee näytön arvioinnista alttiimman virheille.
Otava Piha osoittaa väitöskirjassaan ”Recognising Rape: From Essential Elements to Reasoned Judgment”, että tuomarien tekemillä taustaoletuksilla on iso rooli, kun tehdään johtopäätöksiä todistusaineistosta raiskaustapauksissa.
Seksuaalirikoksissa tyypillinen näyttö koostuu osapuolten (syytetyn ja asianomistajan) ristiriitaisista kertomuksista, lääkärin tai psykologin lausuntoon asianomistajalle aiheutuneista fyysisistä vammoista tai psyykkisistä seurauksista, todistajien kertomuksista siitä, mitä tapahtui ennen epäiltyä raiskausta tai sen jälkeen, osapuolten välisestä viestinnästä ennen tai jälkeen epäillyn raiskauksen ja teknisestä todistelusta, kuten DNA-näytteistä ja valvontakamerakuvista.
Koska itse tapahtuman ajalta on yleensä vain osapuolten kertomukset, johtopäätösten vetäminen nojaa oletuksiin tai yleisiin kokemussääntöihin.
Tällaiset oletukset tai kokemussäännöt ovat sinänsä välttämättömiä, ja niitä on kaikessa näytön arvioinnissa. Esimerkiksi tehtäessä johtopäätöksiä valvontakamerakuvasta tehdään yleensä oletus, että kuva on aito.
Raiskaustapauksissa tarvittavat oletukset ovat sen sijaan herkemmin kyseenalaistettavissa.
Usein tuomarit tekevät oletuksia siitä, miten ihmiset tyypillisesti käyttäytyvät jossakin tilanteessa, mikä on ongelmallista, koska ihmisten käyttäytyminen on hyvin monimuotoista.
Yleisesti ottaen tuomarit eivät kuitenkaan oleta, että raiskauksen uhri käyttäytyisi teon jälkeen juuri tietyllä tavalla. Jos asianomistaja vaikka pakenee paikalta tai soittaa itkuisena ystävälleen saadakseen apua, tällaisen käyttäytymisen katsotaan tyypillisesti tukevan syytettä.
Kuitenkin lähes millainen käyttäytyminen tahansa voidaan selittää yksilöllisillä eroilla tai traumareaktiolla.
– Tilanne on syytetyn näkökulmasta epäsymmetrinen, kun hän ei voi tehokkaasti käyttää väitettä asianomistajan tietynlaisesta käyttäytymisestä syyttömyytensä tueksi. Toisaalta syytetyllä ei ole velvollisuutta todistaa syyttömyyttään ja näytön epäselvyys koituu aina hänen edukseen, joten kokonaisuutena prosessi on vahvasti kallellaan syytetyn eduksi, Piha sanoo Helsingin yliopiston tiedotteessa.
Pihan tutkimuksesta selviää, että vaikka taustaoletukset ovat pitkälti jaettuja, niissä on toisinaan selittämättömiä eroja.
Esimerkiksi osa tuomareista olettaa vieraassa paikassa yöpyvän nukkuvan kevyesti eikä siksi pidä uskottavana sitä, että asianomistaja olisi herännyt vasta, kun seksuaalinen teko on edennyt sukupuoliyhteyteen asti. Toiset taas pitävät tällaista hyvinkin uskottavana.
Selittämättömät erot tuomareiden taustaoletuksissa ovat ongelmallisia raiskausprosessin asianosaisten oikeusturvan kannalta.
– Kun tarkastelin tapauksia, joiden lopputulos oli muuttunut hovioikeudessa, oli taustalla usein päinvastainen taustaoletus siitä, miten maailma toimii ja ihmiset käyttäytyvät.
Otava Piha on tutkimuksessaan analysoinut noin sata käräjäoikeuden raiskaustuomiota ja yli sata syyttäjän päätöstä jättää syyte nostamatta. Yhteensä analysoituja syytekohtia on 227. Tutkimuksessa uutta verrattuna aiempaan on erityisesti selitysteorioita hyödyntävä lähestymistapa näytönarviointiin.
Empiirinen aineisto on ajalta ennen uutta seksuaalirikoslakia, joka astui voimaan vuoden 2023 alussa. Uudessa laissa raiskaus kriminalisoidaan sukupuoliyhteytenä henkilön kanssa, joka ei osallistu siihen vapaaehtoisesti.
Uusi laki noudattaa ”vain kyllä tarkoittaa kyllä” -logiikkaa.
Aiemmin raiskaus oli kriminalisoitu sukupuoliyhteytenä, johon toinen on pakotettu väkivallalla tai uhkauksella tai jossa tekijä käyttää hyväkseen uhrin avutonta tilaa, esimerkiksi nukkumista. Kestää monta vuotta ennen kuin uuden lain aikaisista tapauksista on riittävän paljon aineistoa, että siitä voidaan tehdä laaja tutkimus.
Pihan mukaan näytön saamisen vaikeudet rajoittavat uuden lain käytännön merkitystä. Vaikka raiskausoikeudenkäyntien fokus siirtyy vapaaehtoisuutta tai sen puuttumista osoittavaan todistusaineistoon, on oikeudenkäynneissä jatkossakin nojattava epäsuorien todisteiden pohjalta tehtäviin päätelmiin, joissa todistusaineiston yhteensopivuutta tarkastellaan suhteessa hypoteesiin syyllisyydestä tai syyttömyydestä.
Tulkintaan liittyvät hankaluudet ja erilaisten taustaoletusten tuomat riskit oikeusturvalle ovat siis olemassa myös uuden lain soveltamisessa.
Piha uskoo, että hyvä empatiakyky on olennainen taito tuomarille. Empaattinen tuomari osaa eläytyä toisen ihmisen asemaan ja arvioida tämän kokemusta se huomioiden, että kaikki eivät käyttäydy samoin kuin hän itse.
– Empatia ei tarkoita puolueellisuutta, vaan sitä, ettei kaikkien oleteta käyttäytyvän universaalin standardin mukaan tai samojen motiivien pohjalta.
Pihan väitöstutkimus koostuu yhteensä kolmesta eri osasta. Ensimmäinen osa käsittelee teoreettisesti sitä, mitä on seksuaalinen itsemääräämisoikeus.
Toisessa osa Piha tutkii lainopillisesti uuden seksuaalirikoslain sanamuotoja eli tulkitsee ja systematisoi niitä. Tämä osio tutkimuksesta antaa lain soveltajille, kuten tuomareille ja syyttäjille, eväitä uuden seksuaalirikoslain tulkintaan.
Uusi laki tukkii laissa aiemmin olleita aukkoja. Tilanteet, joissa tekijä käyttää väärin valta-asemaansa, ovat rangaistavia entistä laajemmin ja ankarammin. Useat teot, joita ei vanhan lain aikaan aina pidetty rangaistavina tai jotka olivat rangaistavia vain jonkin lievemmän nimikkeen nojalla, ovat nykyisin rangaistavia raiskauksina.
Epäselväksi kuitenkin jää, mikä on uuden lain rajanveto raiskauksen ja seksuaalisen hyväksikäytön välillä.
– Kun vallan väärinkäyttö on erityisen vakavaa, kyse on raiskauksesta, muuten lievemmin rangaistavasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä. On vaikea sanoa, millaisia olisivat ne käytännön tilanteet, joissa olisi kyse seksuaalisesta hyväksikäytöstä, Piha sanoo.
